sunnuntai 3. syyskuuta 2017

ARKI ARMEIJAN ULKOPUOLELLA

Jokainen varusmies joutuu varmasti välillä tasapainottelemaan jonkinlaiselta kaksoiselämältä tuntuvan arjen pyörteessä. Mainitsin viime postauksessa siitä, että ainakin minun on vaikea muistaa noudattaa joitain sääntöjä vain osan ajasta. Tällaisia asioita ovat muun muassa kännykkä kädessä käveleminen, taskujen kiinni laittaminen tai kengännauhojen piilottaminen. Kertaankin näin junassa matkalla takaisin varuskuntaan aina monet kerrat sen, että olen muistanut taas muuntautua itsestäni sotilaaksi.
Viikonloppuvapaat tuntuvat tulevan huomattavasti hitaammin kuin ne menevät. Olen perjantaisin monesti iltaan asti M05-puku päällä ja sunnuntaina lähden kotoa jo viideltä. En sovi yleensä mitään menoa perjantai-illoiksi, koska useimmiten vietämme kahden tunnin mittaisen kotimatkani takia silloin vain lyhyeksi jäävää koti-iltaa avopuolisoni kanssa. Minulla on tällöinkin paha tapa pilkkiä jo ennen iltakymmentä tai jopa nukahtaa kesken katsomamme elokuvan. Ja toisin kuin monet ehkä luulevat (ja jopa minä luulin ennen armeija-aikani alkua), en herää lauantaiaamuisin siihen tuttuun kukonlauluun kello kuudelta. Päinvastoin - nukkuisin varmaan helposti yli puolenpäivän ellen laittaisi herätystä viimeistään siksi.
Arkipäivisin pysyn helposti virkeänä aamukuudesta iltakymmeneen, mutta omaan sänkyyn viikonloppuisin päästyäni palaavat todelliset unenlahjani mieleeni kuin lihasmuistista. Kärsin joka viikonloppu myös kipeytyneistä hartioista, koska käytän kotona kuin lohdutuksena jopa kolmea tyynyä yhden litistyneen inttityynyn sijaan. Nukun siis viikonloput kotona ehkä vähän liiankin hyvin. Samaa ei voinut sanoa avopuolisostani, joka herätteli omana armeija-aikanaan minua öisin unissaan ties mihin "vartiotehtäviin" tai "hyökkäyksiin". :D
Kaikkein oudointa lomilla ollessani on kuitenkin se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat minuun. Kurkkusalaatteihin pukeutuneena minua katsotaan pitkään, minulle hymyillään, pidetään ovia auki ja annetaan etuilla kassajonoissa vaikka sanon, ettei minulla ole kiire minnekään. Ei minuun suhtauduta näin enää liikkuessani paikasta toiseen omana itsenäni. Kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Sen sijaan sulaudun vaan muiden niiden, jotka ohitamme ajattelematta heistä mitään sen enempää, joukkoon. 
On toisaalta helpottavaa saada kulkea silloin tällöin omat vaatteet päälläni ja hiukset haluamallani tavalla. Minuun ei yhdistetä silloin minkäänlaisia odotuksia siitä, kuinka hyvä ihminen minun pitäisi varmasti olla. Minun ei odoteta olevan vahva, määrätietoinen tai hyväkuntoinen. Kuulen ihmisten puheista jatkuvasti, että tuollaisia ominaisuuksia minun on armeijaa vapaaehtoisesti suorittavana varmasti pakko omata. Todellisuus on kuitenkin se, että intissä pärjää lujalla tahdolla kuka vain. Ei sieltä lähetetä kotiin, vaikka kunto olisi heikko tai motivaatio ties kuinka hukassa.
Kolikon kääntöpuolena pidän siitä, että minusta saadaan helposti hyvä ensivaikutelma. Koen kuitenkin kovia paineita tuollaisten ennakkoluulojen täyttämiseksi. Siksi yritänkin pitää sekä armeijan että omat vaatteet päälläni mahdollisimman matalaa profiilia. En kerro olevani asevelvollinen ellei se tule esille. Olen nimittäin oppinut, ettei se ole asia, joka tekee henkilöstä yhtäkkiä hyvän ihmisen. Sen saavuttamiseksi vaaditaan paljon enemmän kuin kasa valittuja aamuja.
Yksi kaksoiselämäni parhaista puolista on satunnainen näkymättömyys. Arvostan jokaista läheisteni kanssa viikonloppuisin vietettyä hetkeä, jolloin saan olla ihan oma itseni, eikä kukaan odota minulta yhtään mitään. Olen kuitenkin harmikseni todella huono sopimaan palvelusaikanani tapaamisia tuleville lomille, koska pääni on aina sataprosenttisesti mukana tekemisessäni - niin kasarmilla kuin kotona. Havahdunkin usein lauantaiaamuisin siihen, etten saa kenestäkään enää lounasseuraa ja vietän päiväni pesten pyykkejä. Yritän kuitenkin tsempata tämän suhteen, jottei enää ehtisi kulumaan ainakaan kahta kuukautta enempää näkemättä ystäviäni. Ne ovat nimittäin ne viikonloppuna yhdessä vietetyt päivät ja tanssitut yöt, jotka antavat suunnattomasti energiaa aamuihini armeijassa.

tiistai 29. elokuuta 2017

SOTILAS EI NÄYTÄ TUNTEITA - VAI NÄYTTÄÄKÖ?

Mulle yksi ristiriitaisimmista asioista intissä on ollut olla näyttämättä tunteita. Oon välillä niin helposti luettava ihminen, että pelkään tunteiden näkyvän ilmeestäni ilmiselvästi. Joskus pokka vaan pettää muiden yrittäessä saada nauramaan tai kyyneleet valuvat poskia pitkin, vaikka tietää ettei niin saisi käydä. On yllättävän vaikeaa jatkaa esimerkiksi marssimista ilmeettömänä sen jälkeen, kun on juuri kaatunut ja joku paikka sattuu sietämättömän paljon. Puhumattakaan vain kahden sekunnin sotilaallisen halauksen antamisesta ystävälle, joka on purskahtamassa itkuun hyvästien yhteydessä. Ovathan sotilaatkin ihmisiä?

Tiedän mitä tällä tarkoitetaan, mutta välillä jokainen tuntee väkisinkin jotain. Armeijassa tulee kuitenkin sanomista heti, jos pyörittelet silmiäsi turhautuneena, tirautat pari kyyneltä surullisena tai repeät nauruun iloisena. "Naama näkkärille", huutavat johtajat ja vahtivat kunnes ilme vakavoituu takaisin entiselleen. Ainoa apukeino itselleni tässä tilanteessa on luetella mielessäni aakkosia niin kauan, että ajatuksissa pyörii enää pelkkiä kirjaimia. Uskokaa tai älkää, mutta välillä on mahdotonta tuijottaa tyhjyyteen ajattelematta yhtään mitään. Itselläni ajatukset alkavat ainakin laukata heti, jos lipsun hetkeksikin aakkoslaulun rytmistä.

Olen aina saanut ja uskaltanut näyttää tunteeni. Halaan ystäviäni pitkään, pidän avopuolisoani kädestä ja itken sillon, kun siltä tuntuu. On vaikea löytää kultaista keskitietä siviilielämän ja intin väliltä, kun viitenä päivänä viikossa pitää esittää täysin tunteetonta ja kahtena muuna onkin sitten sallittua näyttää vaikka minkälaisia hellyydenosoituksia niin julkisesti kuin haluaa. Myös joitain sääntöjä (kuten kieltoa kävellä kännykkä kädessä) on vaikea muistaa noudattaa vain osan ajasta, mutta näistä lisää joskus myöhemmin.

Haluaisin osata sopeuttaa sekä yksityisen että sotilaallisen minäni paremmin yhteen. Pelkkä ajatuskin siitä, että kävelen seitsemän kuukauden päästä siviilissä ripeään tahtiin huomioimatta mitään ympärilläni, pelottaa. Miten sotilasuralle päätyvät henkilöt oppivat olemaan viemättä työasioita kotiinsa? Itse otin ainakin jo ensimmäisillä viikonloppuvapailla tarkan aikamääreen ylös, kun avopuolisoni ilmoitti hakevansa minut kymmenen minuutin päästä. Jääkö osa armeijan tavoista kummittelemaan ikuisesti takaraivooni? Toivottavasti osaan valikoida mukaan reserviin taidon pysyä aikatauluissa enkä olla näyttämättä tunteitani.

Tekstiä kirjoittaessa ajattelin väkisinkin vanhoja tupakaveritani. Kiitos teille tytöt siitä, että uskalsitte näyttää rohkeasti tunteenne, vaikka naamanne olivatkin tuvan ulkopuolella "kivestä" :D. Tapahtumarikkaat ensimmäiset kuukaudet oli hyvä viettää juurikin teidän ansiostanne ja teidän kanssanne. Pysykäähän nohevina.