lauantai 9. joulukuuta 2017

AVOIN KIRJE VAPAAEHTOISEN ASEPALVELUKSEN ALOITTAVILLE NAISILLE

On kulunut 160 aamua siitä, kun suuntasin kohti varuskunta-aluetta. Olin tietämätön tulevasta ja toivoin, että joku olisi kertonut minulle nämä asiat, jotka haluan nyt välittää eteenpäin kokemuksen syvällä rintaäänellä. Tiedän nimittäin sen, että ainakin minua, varusmiespalveluksen 2/17 saapumiserässä aloittanutta naisalokasta olisi jännittänyt vähän vähemmän, jos olisin tiennyt hitusen verran enemmän.

Isoin virhe minkä vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuessa voi tehdä on se, että valmistautuu vain menemään armeijaan 165, 255 tai 347 päiväksi. Vaikka varusmiespalvelus ei kauempaa kestäkään, on naisalokkaiden ymmärrettävä sitoutuvansa puolustamaan Suomea sotilaallisesti aina 60-vuotiaaksi asti. Vaikka meillä on etuoikeus keskeyttää jo aloitettu palvelus ensimmäisen 45 päivän aikana, suosittelen suhtautumaan tulevaan koitokseen niin, ettei jätä velvollisuutta täyttämättä, ellei jokin painava syy sitä edellytä. (Keskeyttäminen terveydellisestä, taloudellisesta tai muusta vastaavasta syystä ei ole noloa eikä kannata miettiä sitä luovuttamisena, mutta huonon päivän takia lähteminen kertoo, ettei ole ymmärtänyt varusmiespalveluksen todellista merkitystä.) Myönnän, että ajatus sodankäynnistä täällä meidän rakkaassa ja itsenäisessä kotimaassa tuntuu tänä päivänä todella kaukaiselta, mutta sitä on ajateltava ymmärtääkseen täysin, mihin on ryhtymässä.

Toinen tärkeä huomioon otettava asia on se, mitä palvelukselta haluaa tavoitella. Eilen minulta kysyttiin, katsovatko muut pahalla, jos naispuolinen varusmies hakeutuu armeijassa vain puolen vuoden palvelustehtävään. Olin yllättynyt siitä, että joku kokee alisuoriutuvansa armeijassa ellei hakeudu johtajakoulutukseen. (Suurin osa naisista tuntuu kuitenkin johtajakoulutusta tavoittelevan, ja luomme siten itse toisillemme ne suurimmat paineet siitä, miten palveluksen tulisi mennä.) Toisaalta mietin itse ihan samaa vielä viisi kuukautta sitten... Miten voikaan olla niin, että vapaaehtoisesti armeijan aloittavat naiset kokevat, että heidän tavoitteensa tulisi olla vähintään aliupseerikoulutuksen tasolla? Kun mietitään laajempaa mittakaavaa, yhden sotilasarvo on pieni asia suuressa kokonaisuudessa. Luulisi tositilanteessa merkitsevän enemmän se, kuka on vierellä tukemassa, eikä se, kuka määrää käskyjä.

Sekä miehistö- että johtajakoulutukseen hakeutuminen on kunnioitettava asia niin naisilla kuin miehillä. Haluan painottaa varsinkin miehistötehtävistä kiinnostuneille naisille, että jokainen palvelustehtävä on tärkeä. On uskottava itseensä ja tavoiteltava parhaansa mukaan niitä asioita, jotka todella kiinnostavat. Itse en ollut missään vaiheessa kiinnostunut johtajakoulutuksesta, eikä kukaan ole katsonut minua alaspäin sen takia. (Ja jos joku johtaja ajattelee oikeasti olevansa muita parempi ihminen ainoastaan sotilasarvonsa takia, niin tulisi hävetä. Alaisten ja johtajien välisen kunnioituksen on oltava molemminpuolista.) Siispä; ihan sama kiinnostaako toimiminen upseerikokelaana vai keittäjänä, vapaaehtoisesti asevelvolliseksi hakeutuminen on aina kunnioitettavaa.
Kun tietää motiivinsa hakeutua palvelukseen, voi kaikesta muusta olla hyvillä mielin ihan pihalla. Eri tehtävistä voi ottaa selvää jo etukäteen, mutta oman osaamisen ja pärjäämisen seuraaminen peruskoulutuskaudella selventää paljon. Valmiiksi mietitty suunnitelma kannattaa pyyhkiä mielestä, sillä harvan varusmiespalvelus menee etukäteen kuvitellulla tavalla. Kaikki toiveet eivät myöskään toteudu, koska kyseessä ei ole vain korkeintaan vuoden pituinen leirikoulu, vaan sodanajan tehtäviin kouluttautuminen.

Palveluksen edetessä minulle on kertynyt jaettavaksi paljon tarinoita, kokemuksia ja mielipiteitä, mutta jokainen varusmiespalvelus on erilainen. Voisin kertoa kuinka olen tullut kohdelluksi tasa-arvoisesti ensimmäisestä päivästä lähtien, mutten voi luvata samaa muille. Onnistunut palvelusaika riippuu niin itsestä ja muista kuin varuskunnasta ja oman yksikön järjestelyistä. Kokemuksia on vähintään yhtä monia kuin on varusmiehiä, reserviläisiä ja henkilökuntaa. Voin kuitenkin kertoa, että on oikein pitää puoliaan ja kaikkea ei tarvitse sietää, vaikka kuuluukin sukupuolensa takia armeijassa vähemmistöön. Huonoja hetkiä tulee vastaan, mutta niistä jokaisella on opetuksensa.

Suosittelen naisten vapaaehtoista asepalvelusta jokaiselle, jonka päässä on se pieni ääni, joka kannustaa kohti varuskunnan portteja. Palvelustoverit ja sotkun munkit voivat tehdä intistä miellyttävän kokemuksen, mutta opeteltaessa vaikuttamaan viholliseen tajuaa viimeistään sen, ettei vapaaehtoista asepalvelusta voi pitää vain hyvänä tapana viettää välivuosi ja saada merkintä ansioluetteloon...

Teen seuraavan postauksen useimmiten kysytyistä kysymyksistä, joten kommentoikaa, jos joku asia mietityttää. Luvassa on muun muassa suosittelemani pakkauslista ja kaikenlaisia vastauksia aina fyysisestä kunnosta yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

maanantai 23. lokakuuta 2017

TJ 142

Miten viime postauksesta onkaan kulunut jo 50 aamua? Viikot tuntuu vierivän armeijassa ihan älytöntä vauhtia eikä mulla oon palvelusta jäljellä enää ku 142 päivää, joista niistäkin voi laskea lähes kaikki viikonloput vapaaksi. Nyt uuden viikon alkaessa tuntuu virkistävältä miettiä mistä oon tullut, missä oon nyt ja mihin oon menossa.

Upinniemestä peruskoulutuskauden jälkeen lähteminen harmittaa mua vieläkin vähän. Santahaminaan siirryttyäni ymmärrän, miten paljon eroja joukko-osastojen välillä voikaan olla. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa, mutten vieläkään koe, että olisin täysin sopeutunut Santikseen. Tä johtuu ehkä siitä, että opettelin tekemään kaiken toisella tavalla ja pidän edelleenkin joitain erilaisia tapoja täällä vähän kyseenalaistettavina. Asiaa ei myöskään auta se, että kaikki mun kolme nykyistä tupalaista on "kotoisin" Santahaminasta. Oon tottunut toimimaan uusien sääntöjen mukaan, mut välillä toivoisin esimerkiksi aikamääreiden, herätyksen ja päivärytmin olevan "ennallaan". Onneks meidän erikoiskomennusjoukkueemme porukka varusmiesjohtajineen on ihan älyttömän mukavia. Sil on ollut suuri merkitys mun sopeutumiseen uuteen paikkaan.
Oon ollut silti melko yksinäinen vaihtaessani joukko-osastoja, koska uudessa paikassa mulla on huomattavasti enemmän vapaa-aikaa ja huomattavasti vähemmän kavereita. Meidän Upinniemen tuvasta tuli niin läheinen, että tuntuu ku oisin lähtenyt perheeni luota eikä kukaan tunne mua enää kokonaan. Samalla oon kamppaillut ihmissuhteiden kanssa siviilissä, koska en oo saanut moniakaan ystäviäni tapaamaan mun kanssa, vaikka oon kertonut olevani kotona pääsääntöisesti joka viikonloppu. Melkeenpä kaikilla on nykyään jotain kiireisempää/parempaa tekemistä, eikä muutamia lukuunottamatta kukaan edes ehdota heille sopivaa aikaa, jos mun ehdotus ei käy. Lopetinkin joiltain kyselemisen jo sillon pari kuukautta sitten, koska mulla ei oo yksinkertaisesti voimia tehdä jatkuvasti aloitetta heille, jotka eivät tee sitä enää lainkaan mulle. Monet mun läheisimmistä tutuistani myös reissaavat, opiskelevat tai asuvat muualla, joten lähipiiri täällä Turussa on kutistunut melkeen olemattomaksi. Myös uudessa tuvassa on ollut vaikea tutustua toisiin, koska oon meistä neljästä nuorin ja ainoa toisesta joukko-osastosta tullut. Kaks heistä kolmesta ovat kuitenkin olleet mulle tosi ystävällisiä, ja se on merkinnyt paljon. Asiat on kuitenkin paranemaan päin ja ehkä mun onkin tarkotus viettää välillä ihan kunnolla aikaa itseni kanssa. Avopuolisonkin ollessa kuukausia poissa on mulla aikaa keskittyä vaan muhun ja omaan onneeni.
Meidän erikoiskomennusjoukkue koostuu monissa eri tehtävissä olevista varusmiehistä. Se on tosi hyvä juttu, koska "työpäivänkin" jälkeen jaksaa vaihtaa kuulumisia muiden osastojen tyyppien kanssa. Omaan tehtävääni Ruotuväessä oon ollut ihan älyttömän tyytyväinen. Toimittajan hommat siellä ovat yllättäneet mut positiivisesti enkä olis uskonut, että armeijassa voi päästä tekemään näin hyviä hommia ja vielä näin paljon. Laskin, että oon tehnyt tän kahdeksan viikon aikana jo 19 uutista! Niihin on mahtunut sekä printti- että verkkouutisia, kolumneja, arvosteluja sekä lukemattomia haastatteluja. Oon muun muassa päässyt vierailemaan eri joukko-osastoissa ja käymään elokuvien ennakkonäytöksissä. Meidän porukkakin on mun mielestä ihan huippu, eikä mua haittaa ollenkaan olla toimituksen ainoa nainen.
Jatkossa(kin) aion tehdä parhaani mukaan mulle määrätyt tehtävät, ottaa ilon irti kaikista kokemuksista ja tutustua "paremmin" uusiin palvelustovereihini. Aika kuluu täällä oikeesti tosi nopeesti ja haluun nauttia siitä täysillä vielä ku voin. Ajatus keväästä pääsykokeineen ja mahdollisesti oman alan työpaikkahakemuksineen ahdistaa mua tosi paljon, joten yritän olla miettimättä koko asiaa. Aionkin ottaa vaan päivä kerrallaan ja luottaa siihen, et kaikki järjestyy. Intissä tulee elettyä 9kk täysin erilaista arkea mihin oon tottunut, mut uskon sen tekevän tässä elämäntilanteessa todellakin hyvää. Toivon et kaikki menis loppuun asti mutkitta ja voin jo viiden kuukauden päästä todeta, et mä saavutin taas yhden etapin elämässäni. Siitä on sit hyvä jatkaa taas eteenpäin, kun voi kiinnittää huomionsa jälleen johonkin uuteen asiaan.