maanantai 23. lokakuuta 2017

TJ 142

Miten viime postauksesta onkaan kulunut jo 50 aamua? Viikot tuntuu vierivän armeijassa ihan älytöntä vauhtia eikä mulla oon palvelusta jäljellä enää ku 142 päivää, joista niistäkin voi laskea lähes kaikki viikonloput vapaaksi. Nyt uuden viikon alkaessa tuntuu virkistävältä miettiä mistä oon tullut, missä oon nyt ja mihin oon menossa.
Upinniemestä peruskoulutuskauden jälkeen lähteminen harmittaa mua vieläkin vähän. Santahaminaan siirryttyäni ymmärrän, miten paljon eroja joukko-osastojen välillä voikaan olla. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa, mutten vieläkään koe, että olisin täysin sopeutunut Santikseen. Tä johtuu ehkä siitä, että opettelin tekemään kaiken toisella tavalla ja pidän edelleenkin joitain erilaisia tapoja täällä vähän kyseenalaistettavina. Asiaa ei myöskään auta se, että kaikki mun kolme nykyistä tupalaista on "kotoisin" Santahaminasta. Oon tottunut toimimaan uusien sääntöjen mukaan, mut välillä toivoisin esimerkiksi aikamääreiden, herätyksen ja päivärytmin olevan "ennallaan". Onneks meidän erikoiskomennusjoukkueemme porukka varusmiesjohtajineen on ihan älyttömän mukavia. Sil on ollut suuri merkitys mun sopeutumiseen uuteen paikkaan.
Oon ollut silti melko yksinäinen vaihtaessani joukko-osastoja, koska uudessa paikassa mulla on huomattavasti enemmän vapaa-aikaa ja huomattavasti vähemmän kavereita. Meidän Upinniemen tuvasta tuli niin läheinen, että tuntuu ku oisin lähtenyt perheeni luota eikä kukaan tunne mua enää kokonaan. Samalla oon kamppaillut ihmissuhteiden kanssa siviilissä, koska en oo saanut moniakaan ystäviäni tapaamaan mun kanssa, vaikka oon kertonut olevani kotona pääsääntöisesti joka viikonloppu. Melkeenpä kaikilla on nykyään jotain kiireisempää/parempaa tekemistä, eikä muutamia lukuunottamatta kukaan edes ehdota heille sopivaa aikaa, jos mun ehdotus ei käy. Lopetinkin joiltain kyselemisen jo sillon pari kuukautta sitten, koska mulla ei oo yksinkertaisesti voimia tehdä jatkuvasti aloitetta heille, jotka eivät tee sitä enää lainkaan mulle. Monet mun läheisimmistä tutuistani myös reissaavat, opiskelevat tai asuvat muualla, joten lähipiiri täällä Turussa on kutistunut melkeen olemattomaksi. Myös uudessa tuvassa on ollut vaikea tutustua toisiin, koska oon meistä neljästä nuorin ja ainoa toisesta joukko-osastosta tullut. Kaks heistä kolmesta ovat kuitenkin olleet mulle tosi ystävällisiä, ja se on merkinnyt paljon. Asiat on kuitenkin paranemaan päin ja ehkä mun onkin tarkotus viettää välillä ihan kunnolla aikaa itseni kanssa. Avopuolisonkin ollessa kuukausia poissa on mulla aikaa keskittyä vaan muhun ja omaan onneeni.
Meidän erikoiskomennusjoukkue koostuu monissa eri tehtävissä olevista varusmiehistä. Se on tosi hyvä juttu, koska "työpäivänkin" jälkeen jaksaa vaihtaa kuulumisia muiden osastojen tyyppien kanssa. Omaan tehtävääni Ruotuväessä oon ollut ihan älyttömän tyytyväinen. Toimittajan hommat siellä ovat yllättäneet mut positiivisesti enkä olis uskonut, että armeijassa voi päästä tekemään näin hyviä hommia ja vielä näin paljon. Laskin, että oon tehnyt tän kahdeksan viikon aikana jo 19 uutista! Niihin on mahtunut sekä printti- että verkkouutisia, kolumneja, arvosteluja sekä lukemattomia haastatteluja. Oon muun muassa päässyt vierailemaan eri joukko-osastoissa ja käymään elokuvien ennakkonäytöksissä. Meidän porukkakin on mun mielestä ihan huippu, eikä mua haittaa ollenkaan olla toimituksen ainoa nainen.
Jatkossa(kin) aion tehdä parhaani mukaan mulle määrätyt tehtävät, ottaa ilon irti kaikista kokemuksista ja tutustua "paremmin" uusiin palvelustovereihini. Aika kuluu täällä oikeesti tosi nopeesti ja haluun nauttia siitä täysillä vielä ku voin. Ajatus keväästä pääsykokeineen ja mahdollisesti oman alan työpaikkahakemuksineen ahdistaa mua tosi paljon, joten yritän olla miettimättä koko asiaa. Aionkin ottaa vaan päivä kerrallaan ja luottaa siihen, et kaikki järjestyy. Intissä tulee elettyä 9kk täysin erilaista arkea mihin oon tottunut, mut uskon sen tekevän tässä elämäntilanteessa todellakin hyvää. Toivon et kaikki menis loppuun asti mutkitta ja voin jo viiden kuukauden päästä todeta, et mä saavutin taas yhden etapin elämässäni. Siitä on sit hyvä jatkaa taas eteenpäin, kun voi kiinnittää huomionsa jälleen johonkin uuteen asiaan.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

ARKI ARMEIJAN ULKOPUOLELLA

Jokainen varusmies joutuu varmasti välillä tasapainottelemaan jonkinlaiselta kaksoiselämältä tuntuvan arjen pyörteessä. Mainitsin viime postauksessa siitä, että ainakin minun on vaikea muistaa noudattaa joitain sääntöjä vain osan ajasta. Tällaisia asioita ovat muun muassa kännykkä kädessä käveleminen, taskujen kiinni laittaminen tai kengännauhojen piilottaminen. Kertaankin näin junassa matkalla takaisin varuskuntaan aina monet kerrat sen, että olen muistanut taas muuntautua itsestäni sotilaaksi.
Viikonloppuvapaat tuntuvat tulevan huomattavasti hitaammin kuin ne menevät. Olen perjantaisin monesti iltaan asti M05-puku päällä ja sunnuntaina lähden kotoa jo viideltä. En sovi yleensä mitään menoa perjantai-illoiksi, koska useimmiten vietämme kahden tunnin mittaisen kotimatkani takia silloin vain lyhyeksi jäävää koti-iltaa avopuolisoni kanssa. Minulla on tällöinkin paha tapa pilkkiä jo ennen iltakymmentä tai jopa nukahtaa kesken katsomamme elokuvan. Ja toisin kuin monet ehkä luulevat (ja jopa minä luulin ennen armeija-aikani alkua), en herää lauantaiaamuisin siihen tuttuun kukonlauluun kello kuudelta. Päinvastoin - nukkuisin varmaan helposti yli puolenpäivän ellen laittaisi herätystä viimeistään siksi.
Arkipäivisin pysyn helposti virkeänä aamukuudesta iltakymmeneen, mutta omaan sänkyyn viikonloppuisin päästyäni palaavat todelliset unenlahjani mieleeni kuin lihasmuistista. Kärsin joka viikonloppu myös kipeytyneistä hartioista, koska käytän kotona kuin lohdutuksena jopa kolmea tyynyä yhden litistyneen inttityynyn sijaan. Nukun siis viikonloput kotona ehkä vähän liiankin hyvin. Samaa ei voinut sanoa avopuolisostani, joka herätteli omana armeija-aikanaan minua öisin unissaan ties mihin "vartiotehtäviin" tai "hyökkäyksiin". :D
Kaikkein oudointa lomilla ollessani on kuitenkin se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat minuun. Kurkkusalaatteihin pukeutuneena minua katsotaan pitkään, minulle hymyillään, pidetään ovia auki ja annetaan etuilla kassajonoissa vaikka sanon, ettei minulla ole kiire minnekään. Ei minuun suhtauduta näin enää liikkuessani paikasta toiseen omana itsenäni. Kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Sen sijaan sulaudun vaan muiden niiden, jotka ohitamme ajattelematta heistä mitään sen enempää, joukkoon. 
On toisaalta helpottavaa saada kulkea silloin tällöin omat vaatteet päälläni ja hiukset haluamallani tavalla. Minuun ei yhdistetä silloin minkäänlaisia odotuksia siitä, kuinka hyvä ihminen minun pitäisi varmasti olla. Minun ei odoteta olevan vahva, määrätietoinen tai hyväkuntoinen. Kuulen ihmisten puheista jatkuvasti, että tuollaisia ominaisuuksia minun on armeijaa vapaaehtoisesti suorittavana varmasti pakko omata. Todellisuus on kuitenkin se, että intissä pärjää lujalla tahdolla kuka vain. Ei sieltä lähetetä kotiin, vaikka kunto olisi heikko tai motivaatio ties kuinka hukassa.
Kolikon kääntöpuolena pidän siitä, että minusta saadaan helposti hyvä ensivaikutelma. Koen kuitenkin kovia paineita tuollaisten ennakkoluulojen täyttämiseksi. Siksi yritänkin pitää sekä armeijan että omat vaatteet päälläni mahdollisimman matalaa profiilia. En kerro olevani asevelvollinen ellei se tule esille. Olen nimittäin oppinut, ettei se ole asia, joka tekee henkilöstä yhtäkkiä hyvän ihmisen. Sen saavuttamiseksi vaaditaan paljon enemmän kuin kasa valittuja aamuja.
Yksi kaksoiselämäni parhaista puolista on satunnainen näkymättömyys. Arvostan jokaista läheisteni kanssa viikonloppuisin vietettyä hetkeä, jolloin saan olla ihan oma itseni, eikä kukaan odota minulta yhtään mitään. Olen kuitenkin harmikseni todella huono sopimaan palvelusaikanani tapaamisia tuleville lomille, koska pääni on aina sataprosenttisesti mukana tekemisessäni - niin kasarmilla kuin kotona. Havahdunkin usein lauantaiaamuisin siihen, etten saa kenestäkään enää lounasseuraa ja vietän päiväni pesten pyykkejä. Yritän kuitenkin tsempata tämän suhteen, jottei enää ehtisi kulumaan ainakaan kahta kuukautta enempää näkemättä ystäviäni. Ne ovat nimittäin ne viikonloppuna yhdessä vietetyt päivät ja tanssitut yöt, jotka antavat suunnattomasti energiaa aamuihini armeijassa.