lauantai 15. heinäkuuta 2017

KOMPPANIASSA HERÄTYS

Tänään sain herätä omassa kodissani rakkaan avopuolisoni vierestä sen sijaan, että komppanian käytävällä huudettais kyseinen herätys kuudelta aamulla. Ekat pari viikkoa vierähti armeijassa kyllä älyttömän nopeasti... Muutama perhonen lenteli vatsassa junamatkalla varuskuntaan, mut siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Oonkin varmaan vähän hukassa näillä ekoilla lomilla, koska ehdin just tottua uuteen päivärytmiin ja nyt sais taas valvoa/nukkua niin pitkään ku haluaa. No, kotiin on joka tapauksessa ihana päästä käymään.
Intin ekat viikot yllätti mut positiivisesti. Olin ajatellut, että asepalveluksen alku olis tosi kummallista ja kokisin jonkinlaista ahdistusta muuttaessani täysin erilaiseen ympäristöön täysin ventovieraiden ihmisten keskelle. Löysin kuitenkin nopeasti oman paikkani ja "talon tavat" tuli hetkessä tutuksi. Enää ei tarvii ihmetellä miten sänky pedataan oikein, mihin aikaan käydään syömässä tai voiko ikkuna olla auki tuvan ollessa tyhjillään (oikea vastaus: ei voi). Sen sijaan seuraava kahden viikon putki jännittää mua paljon enemmän, koska tiedän et meillä on ensin luvassa kiireinen viikko kasarmilla ja sitten mennään viikon leirille. Toivotaan, et tästä viikonloppulomailusta saa paljon energiaa tuleviin koitoksiin.
Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, miten hyvin meidän (tyttö)tupa tulee toimeen keskenään. Meillä on suht samanlaisia arvoja ja vaaditaan sekä yksin että yhdessä itseltämme melko paljon. Mä ainakin arvostan tosi paljon sitä, jos joku huomauttaa mulle avonaisesta taskusta ennen ulos siirtymistä. Tällaset pienetkin jutut vaikuttaa nimittäin siihen, millanen kuva me annetaan itsestämme armeijassa. Ollaan opittu jo lyhyessä ajassa puhaltamaan yhteen hiileen, vaikka jokainen edustaa loppupeleissä itse itseään. Nä menneet viikot olis varmasti olleet paljon rankempia, ellei oltais porukalla osattu ottaa ilo irti niistä harvoista hetkistä, jolloin voi nauraa kippurassa niin kauan et vedet valuu silmistä. (Hyvänä esimerkkinä se, kun tupalainen lähti ajatuksissaan käytävää pitkin vessaan pelkät puolustusvoimien kalsarit jalassa XD)
Käytännönjärjestelyistä voisin kertoa sen verran, että päivärytmi on tosiaan aamukuudesta iltakymmeneen. Uni on tullut pitkien päivien jälkeen ainakin mulle tosi hyvin. Vapaa-aikaa ei oo näinä ekoina viikkoina ollut paljoakaan (2h tutustuessamme sotilaskotiin ekalla viikolla, 3h vierailupäivänä viime sunnuntaina sekä 2h yhtenä arki-iltana tällä viikolla), mutta uutta opeteltavaa on tullut niin paljon ettei sitä oo oikeestaan kaivannutkaan. Välillä sitä ajattelee olevansa ihan tietämätön "ulkomaailman" tapahtumista, mut sen kerran ku ehdin lukea uutisia, oli ykskin otsikko aiheesta miten keittää kananmunia keittämättä kananmunia :D Enpä siis enää stressaa sitä, että jäisin jostain paitsi opetellessani maanpuolustusta - päinvastoin. Uskon, että muut jää ennemminkin paitsi siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Mun maanpuolustustahto on todellakin vahvistunut näiden viikkojen aikana. Haluaisin tietenkin päästä ensisijaisesti omaa alaani vastaaviin tehtäviin myös armeijassa, mut pidemmän päälle ajateltuna mulle on ihan sama mihin mut määrätään. Koen nyt todellakin olevani asevelvollinen ja haluan oppia tän kokemuksen aikana kaiken mahdollisen. Tähän mennessä oon ollut itsestäni ylpeä muun muassa ampumaradalla, jossa ammuin ekaa kertaa elämässäni ja sain mielestäni huipun suorituksen 86/100. Päivän huonompi puoli olikin sitten sinne siirtyminen täydessä taisteluvarustuksessa, mutta vaikka mun kunto on joukon hännillä niin mun motivaatio ajaa mua jatkuvasti eteenpäin. Ja hyvä niin kuten ampumatuloksetkin osoitti.
Alkaneen inttielämäni tärkein opetus on ollut lujan tahdon ylläpitäminen. Haluan näyttää sekä itselleni että muille mihin musta on kunhan teen kaiken täysillä. Joukkue on tosiaankin yhtä vahva kuin sen heikoin yksilö, mutta jokaisella on omien vahvuuksien lisäksi myös niitä heikkouksia, joita voi aina hiota. Toivon tältä peruskoulutuskaudelta sitä, että niin tupani, joukkueeni kuin komppanianikin toimisi täysillä yhdessä tärkeän asian puolesta. Saa nähdä mitä aamut tuo tullessaan!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

ENNEN ARMEIJAA

Näin kolme päivää ennen naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen astumista tuntuu hyvältä hetkeltä kirjotella tänne omista fiiliksistä. Ajatus armeijan suorittamisesta on ollut mun mielessä tosiaan jo ihan pienestä asti, mutta vasta nyt tuntuu siltä, että tä oikeesti tapahtuu. En oo missään vaiheessa (ainakaan toistaiseksi) katunut päätöstäni - päinvastoin. Haluisin jo olla paikan päällä keräämässä valtavan määrän varusteita mukaani ja saamassa lukuisia v*ttumaisia aamujen toivotuksia, ettei tarvis enää arvuutella mitä tulevan pitää. Koska ihan niinku mun vaihtovuosikin, tulee tämäkin kokemus menemään varmasti ohi silmän räpäytyksessä.
Oon viimeiset pari kuukautta kohdannut lähes päivittäin kysymyksen "Joko jännittää?". En kuitenkaan tunnu osaavan jännittää asiaa, joka on ollut mulle niin kauan itsestäänselvyys. Perhoset saattaa lennellä vatsassa vasta sillon, kun pääsen perille ja odottelen muita, joiden kanssa pitäis pian tulla 24/7 toimeen. Oon hieman pessimistinä varautunut jopa siihen, ettei kukaan tykkäis musta ja joutuisin painelemaan menemään ihan yksin. Uskon kuitenkin siihen, että me samalle tielle päätyneet nuoret naiset osataan ainakin pitää yhtä ja saan lyhyessä ajassa tosi tärkeän tukiverkoston ympärilleni.
Pientä pelkoa näin viime hetkinä siviilissä en kuitenkaan aio kiistää. Ainoa pelkoni varusmiespalvelukseen liittyen on kuitenkin se, että tuun olemaan muille haitaksi. Oon aika päämäärätietoinen asioissa mitä teen ainoastaan itseäni varten eikä mua osaa kiinnostaa muiden negatiiviset mielipiteet, mutta mun sisäinen joukkuepelaaja toivoo oman parhaansa tekemisen riittävän myös muille. On raskasta kokea olevansa taakaksi toisille. Oon kuitenkin hakeutunut varusmiespalvelukseen itse ja aion siitä syystä jatkaa maaliviivalle asti aina yksin - olin sitten porukan ensimmäinen tai viimeinen.
Kiinnostus maanpuolustusta kohtaan poikii pitkälti yleissivistyksen ja itsensä ylittämisen halusta. Haluan osoittaa isänmaallisuuteni samalla, kun opettelen asioita, joita naiset ei välttämättä muuten arkielämässä oppisi. Pidän tätä myös hyvänä tapana viettää välivuotta ja kasvaa ihmisenä. Tällä hetkellä oon todella kiinnostunut tähtäämään armeijassa oman alani (journalistiikan) tehtäviin, jotta voisin hyötyä tästä kokemuksesta vielä enemmän sen päätyttyäkin. Aion siis näillä näkymin hakeutua erilaisiin toimittajan tehtäviin jo palveluksen alussa, mutta siitä enemmän sitten myöhemmin. Oon sen verran lujatahtoinen tyyppi, että suoritan kyllä palvelukseni kunnialla loppuun tehtävässä ku tehtävässä. Tiedostan myös sen, ettei oman tahdon ilmaiseminen merkitse armeijassa paljoakaan. Niimpä oon (tässäkin asiassa) varautunut pahimpaan, mutta saahan sitä toivoa parastakin.
Kevät on ollut mulle mainitsemattomista syistä henkisesti melko raskas, mutta voin nyt paremmin ku koskaan. Mulla on mieli ja ajatukset just oikeessa paikassa eikä mulla oo mitään, mistä valittaa. Fyysinen vointi/kunto ei sitten ookaan ihan samalla aaltopituudella, mutta oon ollut tällasessa tilanteessa ennenkin. Siksi tunnen kroppani hyvin ja tiedän, että mun kunto kohenee nopeasti siitä hetkestä lähtien, kun asetan motivaationi siihen. Niimpä monet ehkä kuvittelee mun voivan armeijassa huonosti tänhetkisen melko heikon kuntoni takia, mutta otettuani itseäni niskasta kiinni se ei oo ongelma eikä mikään. Palveluksen suorittaminen tulee nyt tosi hyvään hetkeen mun elämässä, koska kun mun pää on tässä täysillä mukana, seuraa jalat kevyesti perässä.
En tosiaankaan tiedä vielä yhtään, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Armeija tulee varmasti hajottamaan myös sinne vapaaehtoisesti hakeutunutta naista, mutta mitä sitten? Mun päätös suorittaa tämä ei oo riippuvainen siitä, kuinka kivaa siellä on. Tuun tekemään kaikki mulle määrätyt tehtävät loppuun asti just niin hyvin kun osaan - ihan kuten kaikki muutkin. Siispä oon varautunut sen olevan täyttä p*skaa, mutta toivon sen antavan mulle sitäkin enemmän kaikkea hyvää. Eikä tässä tarvi selitellä kenellekään yhtään mitään, koska mähän oon se, joka lähtee suorittamaan tätä yksin. Kaikki tsemppiviestit otetaan lämmöllä vastaan, mutta rämmin eteenpäin ilman niitäkin.

Vastaan myös mielelläni aiheeseen liittyviin kysymyksiin, mutta osaan kertoa kaikesta vähän enemmän vasta sitten, kun se on ajankohtaista :)

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

maanantai 20. maaliskuuta 2017

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

lauantai 11. maaliskuuta 2017

perjantai 10. maaliskuuta 2017

TRAVEL FEVER

Dallas, Texas (March 2015)
New York, New York (April 2015)
Budapest, Hungary (August 2015)
Bratislava, Slovakia (August 2015)
Riga, Latvia (November 2015)
Oslo, Norway (December 2015)
St. Petersburg, Russia (April 2016)
London, UK (April 2016)
Amsterdam, the Netherlands (May 2016)
San Antonio, Texas (July 2016)
Los Angeles, California (August 2016)
San Francisco, California (August 2016)
Estonia, Tallinn (September 2016)
Munich, Germany (October 2016)
Bangkok, Thailand (January 2017)
Langkawi, Malaysia (January 2017)