perjantai 29. joulukuuta 2017

JOULU MARSEILLESSA

Tänä vuonna jouluperinteet Suomessa saivat jäädä, kun suuntasimme vanhempieni kanssa Nean luo Ranskaan. Olen viettänyt vaihtovuotta lukuunottamatta joulun aina saman kaavan mukaan kotona, joten olin kieltämättä vähän skeptinen ideasta olla lempijuhlani aikaan ulkomailla. Tänä vuonna jos koskaan olen kuitenkin iloinnut nimenomaan siitä seurasta, jossa sain tämänkin joulun viettää. Kukapa olisi uskonut, että pääsemme kaikki neljä saman katon alle, vaikka itselläni on kesken varusmiespalvelus ja Nealla vaihto-oppilasohjelma. Jatkolennoltaan myöhästyneet äiti ja iskäkin ehtivät onneksi aatoksi perille!

Pitkä loma on todellakin tullut tarpeeseen. Olen nukkunut ja syönyt hyvin, ihaillut Marseillen upeita maisemia ja katsonut parikin sarjaa Netflixistä. Jouluaattona äiti teki iloksemme riisipuuroa ja katsoimme yhdessä joulurauhan julistuksen netistä. Tällainen ihan vain oleminen on varusmiehelle harvinaista herkkua... Viikonlopuksi suuntaan vielä Pariisiin ja sitten takaisin palvelukseen. TJ 75!
Toivottavasti teidän joululoma on mennyt yhtä hyvin ku mun.

torstai 28. joulukuuta 2017

VARUSMIESPALVELUKSEN KYSYTYIMMÄT KYSYMYKSET (PART 1)

Kun varusmiespalveluksen aloittaminen käy ajankohtaisemmaksi, jännitys tiivistyy ja monet asiat alkavat mietityttämään tulevaa alokasta. Itse pohdin viimeisinä päivinä siviilissä vaikka ja mitä. Viimeisen yön kotona käytin puolestaan tenttaamalla armeijan käyneeltä poikaystävältäni kaikkea, mikä valvotti minua. Palveluksen aloittaminen jännittää varmasti jokaista, mutta kannattaa vain pysyä rauhallisena ja muistuttaa itselleen, että kaikki muut ovat ihan yhtä pihalla. (Ja poikaystäväni sanoin "niin isossa penaalissa on aina tylsempiäkin kyniä, joten maalaisjärjellä pärjää pitkälle".)
Olen saanut ympäri somea paljon kysymyksiä liittyen varusmiespalvelukseen, joten yritän nyt vihdoin viimeistellä vastaukseni ja auttaa parhaani mukaan teitä askarruttavissa asioissa. Fyysinen kunto ja käytännönasiat tuntuvat mietityttävän eniten, joten keskityn tässä ensimmäisessä postauksessa niihin. Tein tekstin paljouden takia jopa kolme erillistä postausta. Seuraava käsittelee kaikkea henkisen jaksamisen ja tasa-arvon välillä, ja viimeisin, muttei vähäisin on sitten naispuolisia varusmiehiä varten. Toivottavasti tykkäätte!

Ps. Jos julkaisemani pakkauslista meni sinulta ohi, klikkaa itsesi tänne.

FYYSINEN KUNTO
1. Milloin cooper juostaan?
Cooper ja kuntotestit (vatsalihakset, miesten punnerrukset ja vauhditon pituus) suoritetaan yleensä ihan palveluksen alussa. Cooperissa on 12 minuuttia aikaa ja kiitettävästä suorituksesta (miehet 2900m ja naiset 2600m) saa yhden kuntoisuuslomapäivän. Rannikkoprikaatissa kuntotestit tehtiin jo toisella viikolla, vaikka alla ei ollut vielä yhtäkään lenkkiä tai kuntotuntia. Se antaa siis todenmukaisen kuvan kunnosta, jossa aloittaa palveluksen.
2. Miten paljon cooperin tulos merkitsee?
Cooperin ja muiden kuntotestien tulokset lasketaan lopulta yhteen, mutta ne vaikuttavat ainoastaan peruskoulutuskauden lopulla saatavaan kokonaisarviointiin (ja muistaakseni asteikolla 0-4 eli ei sen enempää). Tärkeimpänä näillä mitataan alokkaiden kuntoa palveluksen alussa, jotta tiedetään missä mennään. Ketään ei moitita huonosta tuloksesta, joten kannattaa vain tehdä parhaansa ja olla murehtimatta liikaa. Omalla peruskoulutuskaudellani alettiin kuntoilemaan tulosten myötä tasoryhmissä, joten kunnon mittaaminen alkuvaiheessa on oikeasti itselle hyödyksi. Palvelustoveri laskee kierrokset, tulos merkataan ylös ja homma on hetkessä ohi. Ei siis kannata pelätä cooperia, koska kaikki juoksevat sen eivätkä kenenkään tavoitteet kaadu yksinomaan siihen – oli tulos mikä tahansa.
3. Paljonko juoksit itse cooperissa?
Itseäni haittasi heikon juoksukunnon lisäksi p-kaudella se, että olimme ottaneet muutamaa päivää ennen maiharit ensimmäistä kertaa käyttöön. Oikean jalan akillesjänteessäni oli sen verran paha hiertymä, että se haittasi jo edeltävänä päivänä pelkästään kävellessä (ja vielä tässäkin vaiheessa palvelusta pidän siinä lähes poikkeuksetta rakkolaastaria, koska kengän malli ei vain sovi jalkaani). Oma cooper jäi siis kävelemällä ja hölkkäämällä vain 1650 metriin. Vaikka tavoitteena oli oma kunto tuntien muutenkin vain 2000 metriä, jäi tulos tietysti harmittamaan. Se antoi kuitenkin vaan lisäpotkua yrittää kaikessa täysillä ja parantaa kestävyyskuntoa intin aikana. Itselleni oli tärkeää suorittaa testit samaan aikaan muiden kanssa, vaikka rästipäiviäkin olisi ollut. En halunnut kuitenkaan antaa jännityksen kasautua yhtään suuremmaksi, joten olen tuloksesta huolimatta tyytyväinen, että tein sen. Tulokseni ei tosiaan edes vaikuttanut palvelustehtävääni millään tavalla.
4. Pysyvätkö naiset armeijassa miesten vauhdissa?
Tämä on täysin yksilöllistä. Rannikkoprikaatissa kaikkialle liikuttiin koko p-kauden ajan pituusjärjestyksessä, joten olin itse valmiiksi joukon hännillä. Marssivauhtiin tottuu nopeasti, mutta se riippuu päivittäin suuntamiehen (ensimmäisen eli pisimmän) päättämästä tahdista. Häntäpää joutuu usein ottamaan itselleen liian suurta askelta pysyäkseen tahdissa, ja monille tulee tämän takia esimerkiksi penikkavaivoja. Itse vältyin onneksi näiltä, mutta minulle oli sen sijaan äärimmäisen vaikeaa jaksaa juosta porukka kiinni muodon venyessä. Kun toinen rivi ottaa kaksi juoksuaskelta, voitte laskea kuinka paljon kymmenes rivi joutuu kirimään. Sukupuolella ei siis ole vaikutusta asiaan, mutta pituudella ja kunnolla sen sijaan on. Kannattaakin kiinnittää jo siviilissä huomiota omaan askelmittaan, jotta pysyisi ainakin kävellessä muiden mukana. Juokseminen on asia erikseen, mutta sukupuolella ei voi väittää olevan vaikutusta siihen, jos on hidas. Naisten kannattaa muistaa, että armeijassa on kaikenkuntoisia miehiäkin.
5. Miten armeijaan kannattaa valmistautua fyysisesti?
Tärkeintä on mielestäni ylläpitää kestävyyskuntoa. Itse keskityin ennen armeijaa virheellisesti voimaharjoitteluun, koska pelkäsin lyyhistyväni kannettavan kuorman alle. Siihen voi kuitenkin saada apua muilta, mutta kestävyyskuntoon ei. Toki kävelin ja lenkkeilin hölkkäämällä säännöllisesti, mutta hölkkäämisestä ei ole paljoakaan apua siinä vaiheessa, kun lähdetään juoksemaan täyttä vauhtia tahtiin mars, mars. Suosittelen siis omaksi parhaaksi juoksemaan ennen armeijaa niin paljon ja niin lujaa kuin mahdollista. Toki voimaharjoittelukin on hyväksi, mutta varusteisiin tottuu palveluksen aikana nopeasti. Vastavuoroisesti myös kestävyyskunto kehittyy, mutta sen omaaminen jo alussa helpottaisi paljon.
ASEPALVELUKSEN ARKI
6. Millaista arki armeijassa on?
Tämä vaihtelee todella paljon palveluspaikasta ja -tehtävästä, mutta peruskoulutuskauden tulisi olla kaikille samanlainen. Heti alkuun opetellaan annetuissa aikamääreissä pysyminen, joten kaikkeen on rajallisesti aikaa. Aamutoimet on esimerkiksi hoidettava muutamassa minuutissa ja ulossiirtyminen suoritetaan ripeästi, vaikkei kuitenkaan juoksemalla (koska sisällä liidetään ja ulkona juostaan). Herätys on joskus 5:30-6:30 välillä, jonka jälkeen suoritetaan aamutoimet ja suunnataan aamupalalle. Sitten kaikessa yksinkertaisuudessaan on aamupäivän palvelus, lounas, iltapäivän palvelus, päivällinen ja lopuksi vapaa-aika (tämä ei tosin ole alussa taattua). Koulutusta annetaan sekä oppituntien että harjoitusten muodossa, ja kaikki suunniteltu ohjelma on nähtävissä yksikön omasta viikko-ohjelmasta. Rytmiin tottuu todella nopeasti ja kaikki menee hyvin niin kauan, kun on ajoissa.
7. Miksi armeijassa herätään niin aikaisin? Tottuuko siihen?
Uni on ainakin omasta mielestäni yksi tärkeimmistä asioista jaksamisen kannalta, joten tarjotusta kahdeksasta tunnista kannattaa ottaa kaikki irti. Päiväuniin ei ole mahdollisuutta, joten ne kannatta opetella skippaamaan jo siviilissä.
8. Onko vapaa-aikaa paljon?
Tämäkin riippuu todella paljon palveluspaikasta ja -tehtävästä, mutta yleensä 18:00-21:00 välillä ei ole määrättyä palvelusta. Iltavapaat voidaan määrätä vietettäväksi joko varuskunnassa tai antaa lupa käydä porttien ulkopuolella. Vapaa-aika on yksikkökohtaista, mutta sen aikana voi tehdä vapaasti omia juttujaan. Kaikissa varuskunnissa on varmasti hyvät liikunta- ja vapaa-ajanviettomahdollisuudet.
9. Kuinka usein pääsee lomille?
P-kaudella kaikki ovat tavallisesti kaksi viikonloppua kiinni; ensimmäisen sekä yhden määrätyn virka-avun. Myöhemmin lomille pääseminen määräytyy pitkälti palvelustehtävästä, koska esimerkiksi sotilaspoliisit ovat muita enemmän kiinni vartiointitehtäviensä takia. Lomat voi selvittää kuitenkin hyvissä ajoin yksikön viikko-ohjelmasta tai p-kauden läpiviennistä, johon on merkattu koko ohjelma kaikkine lomineen. Kun vapaa-ajan ja lomien suhteen varautuu pahimpaan, voi jopa yllättyä positiivisesti, hah.

maanantai 25. joulukuuta 2017

MITÄ MUKAAN INTTIIN?

Tässä paljon toivottu postaus siitä, mitä kannattaa ottaa mukaan suunnatessaan ensimmäistä kertaa kohti varuskunta-aluetta. Joillain teistä koittaa omien vaatteiden vaihtaminen maastokuosiin tasan kahden viikon päästä, joten jännitys on täysin ymmärrettävää. Itseäni mietitytti aikanaan eniten se, miten palveluksen aloittamisesta voisi tehdä itselleen mahdollisimman mieluisan. Olisi melko epämiellyttävää olla esimerkiksi pesemättä hampaita ensimmäiseen kahteen viikkoon, koska hammasharja unohtui kotiin (ei, kaikissa joukko-osastoissa ei jaeta edes tätä tarpeellista tavaraa, vaan on oltava oma). Kolme tärkeintä muistisääntöä ovat kuitenkin nämä:
1. Puolustusvoimat tarjoaa kaiken, mitä tulet todella tarvitsemaan.
2. Varusmiehille jaetaan niin paljon varusteita, että omia tavaroita kannattaa viedä vasta myöhemmin, kun on saanut kaapin järjestykseen ja näkee paljonko tavaroita sinne mahtuu.
3. On todennäköistä, että joltain löytyy lainattavaksi sitä, minkä olet itse unohtanut.

Pakolliset:
- Palveluksen aloittamismääräys
- Henkilöllisyystodistus
- Rokotuskortti
- Tilinumero IBAN-muodossa (jos päivärahat kiinnostaa)
- Lääkkeet
- Hygieniatarvikkeet (ja se hammasharja!!)
- Oma reppu tms. (siviilivaatteiden pois viemistä varten)

Suosittelemani:
- Rannekello (sekunti- ja herätyskello ehdoton plussa, halpoja saa Clas Ohlsonista, mutta suosittelen kestävämpää mallia esim. Kultajousesta)
- Laastareita ja rakkolaastareita
- Parranajovälineet
- Kynsisakset
- Rahaa (sotkussa käy myös kortti)
- Lenkkarit, urheiluvaatteet, sukat (mustat) ja alusvaatteet saa tavallisesti olla omia
- Muutama oma tavara vapaa-ajalle (esim: kuulokkeet, kirja, kone tai ipad)
- Geelipohjalliset

Leirille:
- Kosteuspyyhkeitä
- Käsidesiä
- Eväitä
- Kofeiinisuklaata tai -tabletteja
- Puukko
- Taskulamppu
- Jätesäkkejä (tavarat ei kastu niin helposti)
- Pakkipusseja
- Nenäliinoja

Naisille:
- Harja
- Hiuslakka (tai -vaha)
- Shampoo
- Hoitoaine
- Hiuslenkkejä ja -pinnejä
- Nutturaverkkoja
- Urheiluliivejä
- Tamponeja ja siteitä (leiriolosuhteissa siteiden vaihtaminen hygienisempää)

lauantai 9. joulukuuta 2017

AVOIN KIRJE VAPAAEHTOISEN ASEPALVELUKSEN ALOITTAVILLE NAISILLE

On kulunut 160 aamua siitä, kun suuntasin kohti varuskunta-aluetta. Olin tietämätön tulevasta ja toivoin, että joku olisi kertonut minulle nämä asiat, jotka haluan nyt välittää eteenpäin kokemuksen syvällä rintaäänellä. Tiedän nimittäin sen, että ainakin minua, varusmiespalveluksen 2/17 saapumiserässä aloittanutta naisalokasta olisi jännittänyt vähän vähemmän, jos olisin tiennyt hitusen verran enemmän.

Isoin virhe minkä vapaaehtoiseen asepalvelukseen hakeutuessa voi tehdä on se, että valmistautuu vain menemään armeijaan 165, 255 tai 347 päiväksi. Vaikka varusmiespalvelus ei kauempaa kestäkään, on naisalokkaiden ymmärrettävä sitoutuvansa puolustamaan Suomea sotilaallisesti aina 60-vuotiaaksi asti. Vaikka meillä on etuoikeus keskeyttää jo aloitettu palvelus ensimmäisen 45 päivän aikana, suosittelen suhtautumaan tulevaan koitokseen niin, ettei jätä velvollisuutta täyttämättä, ellei jokin painava syy sitä edellytä. (Keskeyttäminen terveydellisestä, taloudellisesta tai muusta vastaavasta syystä ei ole noloa eikä kannata miettiä sitä luovuttamisena, mutta huonon päivän takia lähteminen kertoo, ettei ole ymmärtänyt varusmiespalveluksen todellista merkitystä.) Myönnän, että ajatus sodankäynnistä täällä meidän rakkaassa ja itsenäisessä kotimaassa tuntuu tänä päivänä todella kaukaiselta, mutta sitä on ajateltava ymmärtääkseen täysin, mihin on ryhtymässä.

Toinen tärkeä huomioon otettava asia on se, mitä palvelukselta haluaa tavoitella. Eilen minulta kysyttiin, katsovatko muut pahalla, jos naispuolinen varusmies hakeutuu armeijassa vain puolen vuoden palvelustehtävään. Olin yllättynyt siitä, että joku kokee alisuoriutuvansa armeijassa ellei hakeudu johtajakoulutukseen. (Suurin osa naisista tuntuu kuitenkin johtajakoulutusta tavoittelevan, ja luomme siten itse toisillemme ne suurimmat paineet siitä, miten palveluksen tulisi mennä.) Toisaalta mietin itse ihan samaa vielä viisi kuukautta sitten... Miten voikaan olla niin, että vapaaehtoisesti armeijan aloittavat naiset kokevat, että heidän tavoitteensa tulisi olla vähintään aliupseerikoulutuksen tasolla? Kun mietitään laajempaa mittakaavaa, yhden sotilasarvo on pieni asia suuressa kokonaisuudessa. Luulisi tositilanteessa merkitsevän enemmän se, kuka on vierellä tukemassa, eikä se, kuka määrää käskyjä.

Sekä miehistö- että johtajakoulutukseen hakeutuminen on kunnioitettava asia niin naisilla kuin miehillä. Haluan painottaa varsinkin miehistötehtävistä kiinnostuneille naisille, että jokainen palvelustehtävä on tärkeä. On uskottava itseensä ja tavoiteltava parhaansa mukaan niitä asioita, jotka todella kiinnostavat. Itse en ollut missään vaiheessa kiinnostunut johtajakoulutuksesta, eikä kukaan ole katsonut minua alaspäin sen takia. (Ja jos joku johtaja ajattelee oikeasti olevansa muita parempi ihminen ainoastaan sotilasarvonsa takia, niin tulisi hävetä. Alaisten ja johtajien välisen kunnioituksen on oltava molemminpuolista.) Siispä; ihan sama kiinnostaako toimiminen upseerikokelaana vai keittäjänä, vapaaehtoisesti asevelvolliseksi hakeutuminen on aina kunnioitettavaa.
Kun tietää motiivinsa hakeutua palvelukseen, voi kaikesta muusta olla hyvillä mielin ihan pihalla. Eri tehtävistä voi ottaa selvää jo etukäteen, mutta oman osaamisen ja pärjäämisen seuraaminen peruskoulutuskaudella selventää paljon. Valmiiksi mietitty suunnitelma kannattaa pyyhkiä mielestä, sillä harvan varusmiespalvelus menee etukäteen kuvitellulla tavalla. Kaikki toiveet eivät myöskään toteudu, koska kyseessä ei ole vain korkeintaan vuoden pituinen leirikoulu, vaan sodanajan tehtäviin kouluttautuminen.

Palveluksen edetessä minulle on kertynyt jaettavaksi paljon tarinoita, kokemuksia ja mielipiteitä, mutta jokainen varusmiespalvelus on erilainen. Voisin kertoa kuinka olen tullut kohdelluksi tasa-arvoisesti ensimmäisestä päivästä lähtien, mutten voi luvata samaa muille. Onnistunut palvelusaika riippuu niin itsestä ja muista kuin varuskunnasta ja oman yksikön järjestelyistä. Kokemuksia on vähintään yhtä monia kuin on varusmiehiä, reserviläisiä ja henkilökuntaa. Voin kuitenkin kertoa, että on oikein pitää puoliaan ja kaikkea ei tarvitse sietää, vaikka kuuluukin sukupuolensa takia armeijassa vähemmistöön. Huonoja hetkiä tulee vastaan, mutta niistä jokaisella on opetuksensa.

Suosittelen naisten vapaaehtoista asepalvelusta jokaiselle, jonka päässä on se pieni ääni, joka kannustaa kohti varuskunnan portteja. Palvelustoverit ja sotkun munkit voivat tehdä intistä miellyttävän kokemuksen, mutta opeteltaessa vaikuttamaan viholliseen tajuaa viimeistään sen, ettei vapaaehtoista asepalvelusta voi pitää vain hyvänä tapana viettää välivuosi ja saada merkintä ansioluetteloon...

Teen seuraavan postauksen useimmiten kysytyistä kysymyksistä, joten kommentoikaa, jos joku asia mietityttää. Luvassa on muun muassa suosittelemani pakkauslista ja kaikenlaisia vastauksia aina fyysisestä kunnosta yhteenkuuluvuuden tunteeseen.

maanantai 23. lokakuuta 2017

TJ 142

Miten viime postauksesta onkaan kulunut jo 50 aamua? Viikot tuntuu vierivän armeijassa ihan älytöntä vauhtia eikä mulla oon palvelusta jäljellä enää ku 142 päivää, joista niistäkin voi laskea lähes kaikki viikonloput vapaaksi. Nyt uuden viikon alkaessa tuntuu virkistävältä miettiä mistä oon tullut, missä oon nyt ja mihin oon menossa.

Upinniemestä peruskoulutuskauden jälkeen lähteminen harmittaa mua vieläkin vähän. Santahaminaan siirryttyäni ymmärrän, miten paljon eroja joukko-osastojen välillä voikaan olla. Kummassakin on hyvät ja huonot puolensa, mutten vieläkään koe, että olisin täysin sopeutunut Santikseen. Tä johtuu ehkä siitä, että opettelin tekemään kaiken toisella tavalla ja pidän edelleenkin joitain erilaisia tapoja täällä vähän kyseenalaistettavina. Asiaa ei myöskään auta se, että kaikki mun kolme nykyistä tupalaista on "kotoisin" Santahaminasta. Oon tottunut toimimaan uusien sääntöjen mukaan, mut välillä toivoisin esimerkiksi aikamääreiden, herätyksen ja päivärytmin olevan "ennallaan". Onneks meidän erikoiskomennusjoukkueemme porukka varusmiesjohtajineen on ihan älyttömän mukavia. Sil on ollut suuri merkitys mun sopeutumiseen uuteen paikkaan.
Oon ollut silti melko yksinäinen vaihtaessani joukko-osastoja, koska uudessa paikassa mulla on huomattavasti enemmän vapaa-aikaa ja huomattavasti vähemmän kavereita. Meidän Upinniemen tuvasta tuli niin läheinen, että tuntuu ku oisin lähtenyt perheeni luota eikä kukaan tunne mua enää kokonaan. Samalla oon kamppaillut ihmissuhteiden kanssa siviilissä, koska en oo saanut moniakaan ystäviäni tapaamaan mun kanssa, vaikka oon kertonut olevani kotona pääsääntöisesti joka viikonloppu. Melkeenpä kaikilla on nykyään jotain kiireisempää/parempaa tekemistä, eikä muutamia lukuunottamatta kukaan edes ehdota heille sopivaa aikaa, jos mun ehdotus ei käy. Lopetinkin joiltain kyselemisen jo sillon pari kuukautta sitten, koska mulla ei oo yksinkertaisesti voimia tehdä jatkuvasti aloitetta heille, jotka eivät tee sitä enää lainkaan mulle. Monet mun läheisimmistä tutuistani myös reissaavat, opiskelevat tai asuvat muualla, joten lähipiiri täällä Turussa on kutistunut melkeen olemattomaksi. Myös uudessa tuvassa on ollut vaikea tutustua toisiin, koska oon meistä neljästä nuorin ja ainoa toisesta joukko-osastosta tullut. Kaks heistä kolmesta ovat kuitenkin olleet mulle tosi ystävällisiä, ja se on merkinnyt paljon. Asiat on kuitenkin paranemaan päin ja ehkä mun onkin tarkotus viettää välillä ihan kunnolla aikaa itseni kanssa. Avopuolisonkin ollessa kuukausia poissa on mulla aikaa keskittyä vaan muhun ja omaan onneeni.
Meidän erikoiskomennusjoukkue koostuu monissa eri tehtävissä olevista varusmiehistä. Se on tosi hyvä juttu, koska "työpäivänkin" jälkeen jaksaa vaihtaa kuulumisia muiden osastojen tyyppien kanssa. Omaan tehtävääni Ruotuväessä oon ollut ihan älyttömän tyytyväinen. Toimittajan hommat siellä ovat yllättäneet mut positiivisesti enkä olis uskonut, että armeijassa voi päästä tekemään näin hyviä hommia ja vielä näin paljon. Laskin, että oon tehnyt tän kahdeksan viikon aikana jo 19 uutista! Niihin on mahtunut sekä printti- että verkkouutisia, kolumneja, arvosteluja sekä lukemattomia haastatteluja. Oon muun muassa päässyt vierailemaan eri joukko-osastoissa ja käymään elokuvien ennakkonäytöksissä. Meidän porukkakin on mun mielestä ihan huippu, eikä mua haittaa ollenkaan olla toimituksen ainoa nainen.
Jatkossa(kin) aion tehdä parhaani mukaan mulle määrätyt tehtävät, ottaa ilon irti kaikista kokemuksista ja tutustua "paremmin" uusiin palvelustovereihini. Aika kuluu täällä oikeesti tosi nopeesti ja haluun nauttia siitä täysillä vielä ku voin. Ajatus keväästä pääsykokeineen ja mahdollisesti oman alan työpaikkahakemuksineen ahdistaa mua tosi paljon, joten yritän olla miettimättä koko asiaa. Aionkin ottaa vaan päivä kerrallaan ja luottaa siihen, et kaikki järjestyy. Intissä tulee elettyä 9kk täysin erilaista arkea mihin oon tottunut, mut uskon sen tekevän tässä elämäntilanteessa todellakin hyvää. Toivon et kaikki menis loppuun asti mutkitta ja voin jo viiden kuukauden päästä todeta, et mä saavutin taas yhden etapin elämässäni. Siitä on sit hyvä jatkaa taas eteenpäin, kun voi kiinnittää huomionsa jälleen johonkin uuteen asiaan.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

ARKI ARMEIJAN ULKOPUOLELLA

Jokainen varusmies joutuu varmasti välillä tasapainottelemaan jonkinlaiselta kaksoiselämältä tuntuvan arjen pyörteessä. Mainitsin viime postauksessa siitä, että ainakin minun on vaikea muistaa noudattaa joitain sääntöjä vain osan ajasta. Tällaisia asioita ovat muun muassa kännykkä kädessä käveleminen, taskujen kiinni laittaminen tai kengännauhojen piilottaminen. Kertaankin näin junassa matkalla takaisin varuskuntaan aina monet kerrat sen, että olen muistanut taas muuntautua itsestäni sotilaaksi.
Viikonloppuvapaat tuntuvat tulevan huomattavasti hitaammin kuin ne menevät. Olen perjantaisin monesti iltaan asti M05-puku päällä ja sunnuntaina lähden kotoa jo viideltä. En sovi yleensä mitään menoa perjantai-illoiksi, koska useimmiten vietämme kahden tunnin mittaisen kotimatkani takia silloin vain lyhyeksi jäävää koti-iltaa avopuolisoni kanssa. Minulla on tällöinkin paha tapa pilkkiä jo ennen iltakymmentä tai jopa nukahtaa kesken katsomamme elokuvan. Ja toisin kuin monet ehkä luulevat (ja jopa minä luulin ennen armeija-aikani alkua), en herää lauantaiaamuisin siihen tuttuun kukonlauluun kello kuudelta. Päinvastoin - nukkuisin varmaan helposti yli puolenpäivän ellen laittaisi herätystä viimeistään siksi.
Arkipäivisin pysyn helposti virkeänä aamukuudesta iltakymmeneen, mutta omaan sänkyyn viikonloppuisin päästyäni palaavat todelliset unenlahjani mieleeni kuin lihasmuistista. Kärsin joka viikonloppu myös kipeytyneistä hartioista, koska käytän kotona kuin lohdutuksena jopa kolmea tyynyä yhden litistyneen inttityynyn sijaan. Nukun siis viikonloput kotona ehkä vähän liiankin hyvin. Samaa ei voinut sanoa avopuolisostani, joka herätteli omana armeija-aikanaan minua öisin unissaan ties mihin "vartiotehtäviin" tai "hyökkäyksiin". :D
Kaikkein oudointa lomilla ollessani on kuitenkin se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat minuun. Kurkkusalaatteihin pukeutuneena minua katsotaan pitkään, minulle hymyillään, pidetään ovia auki ja annetaan etuilla kassajonoissa vaikka sanon, ettei minulla ole kiire minnekään. Ei minuun suhtauduta näin enää liikkuessani paikasta toiseen omana itsenäni. Kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Sen sijaan sulaudun vaan muiden niiden, jotka ohitamme ajattelematta heistä mitään sen enempää, joukkoon. 
On toisaalta helpottavaa saada kulkea silloin tällöin omat vaatteet päälläni ja hiukset haluamallani tavalla. Minuun ei yhdistetä silloin minkäänlaisia odotuksia siitä, kuinka hyvä ihminen minun pitäisi varmasti olla. Minun ei odoteta olevan vahva, määrätietoinen tai hyväkuntoinen. Kuulen ihmisten puheista jatkuvasti, että tuollaisia ominaisuuksia minun on armeijaa vapaaehtoisesti suorittavana varmasti pakko omata. Todellisuus on kuitenkin se, että intissä pärjää lujalla tahdolla kuka vain. Ei sieltä lähetetä kotiin, vaikka kunto olisi heikko tai motivaatio ties kuinka hukassa.
Kolikon kääntöpuolena pidän siitä, että minusta saadaan helposti hyvä ensivaikutelma. Koen kuitenkin kovia paineita tuollaisten ennakkoluulojen täyttämiseksi. Siksi yritänkin pitää sekä armeijan että omat vaatteet päälläni mahdollisimman matalaa profiilia. En kerro olevani asevelvollinen ellei se tule esille. Olen nimittäin oppinut, ettei se ole asia, joka tekee henkilöstä yhtäkkiä hyvän ihmisen. Sen saavuttamiseksi vaaditaan paljon enemmän kuin kasa valittuja aamuja.
Yksi kaksoiselämäni parhaista puolista on satunnainen näkymättömyys. Arvostan jokaista läheisteni kanssa viikonloppuisin vietettyä hetkeä, jolloin saan olla ihan oma itseni, eikä kukaan odota minulta yhtään mitään. Olen kuitenkin harmikseni todella huono sopimaan palvelusaikanani tapaamisia tuleville lomille, koska pääni on aina sataprosenttisesti mukana tekemisessäni - niin kasarmilla kuin kotona. Havahdunkin usein lauantaiaamuisin siihen, etten saa kenestäkään enää lounasseuraa ja vietän päiväni pesten pyykkejä. Yritän kuitenkin tsempata tämän suhteen, jottei enää ehtisi kulumaan ainakaan kahta kuukautta enempää näkemättä ystäviäni. Ne ovat nimittäin ne viikonloppuna yhdessä vietetyt päivät ja tanssitut yöt, jotka antavat suunnattomasti energiaa aamuihini armeijassa.

tiistai 29. elokuuta 2017

SOTILAS EI NÄYTÄ TUNTEITA - VAI NÄYTTÄÄKÖ?

Mulle yksi ristiriitaisimmista asioista intissä on ollut olla näyttämättä tunteita. Oon välillä niin helposti luettava ihminen, että pelkään tunteiden näkyvän ilmeestäni ilmiselvästi. Joskus pokka vaan pettää muiden yrittäessä saada nauramaan tai kyyneleet valuvat poskia pitkin, vaikka tietää ettei niin saisi käydä. On yllättävän vaikeaa jatkaa esimerkiksi marssimista ilmeettömänä sen jälkeen, kun on juuri kaatunut ja joku paikka sattuu sietämättömän paljon. Puhumattakaan vain kahden sekunnin sotilaallisen halauksen antamisesta ystävälle, joka on purskahtamassa itkuun hyvästien yhteydessä. Ovathan sotilaatkin ihmisiä?

Tiedän mitä tällä tarkoitetaan, mutta välillä jokainen tuntee väkisinkin jotain. Armeijassa tulee kuitenkin sanomista heti, jos pyörittelet silmiäsi turhautuneena, tirautat pari kyyneltä surullisena tai repeät nauruun iloisena. "Naama näkkärille", huutavat johtajat ja vahtivat kunnes ilme vakavoituu takaisin entiselleen. Ainoa apukeino itselleni tässä tilanteessa on luetella mielessäni aakkosia niin kauan, että ajatuksissa pyörii enää pelkkiä kirjaimia. Uskokaa tai älkää, mutta välillä on mahdotonta tuijottaa tyhjyyteen ajattelematta yhtään mitään. Itselläni ajatukset alkavat ainakin laukata heti, jos lipsun hetkeksikin aakkoslaulun rytmistä.

Olen aina saanut ja uskaltanut näyttää tunteeni. Halaan ystäviäni pitkään, pidän avopuolisoani kädestä ja itken sillon, kun siltä tuntuu. On vaikea löytää kultaista keskitietä siviilielämän ja intin väliltä, kun viitenä päivänä viikossa pitää esittää täysin tunteetonta ja kahtena muuna onkin sitten sallittua näyttää vaikka minkälaisia hellyydenosoituksia niin julkisesti kuin haluaa. Myös joitain sääntöjä (kuten kieltoa kävellä kännykkä kädessä) on vaikea muistaa noudattaa vain osan ajasta, mutta näistä lisää joskus myöhemmin.

Haluaisin osata sopeuttaa sekä yksityisen että sotilaallisen minäni paremmin yhteen. Pelkkä ajatuskin siitä, että kävelen seitsemän kuukauden päästä siviilissä ripeään tahtiin huomioimatta mitään ympärilläni, pelottaa. Miten sotilasuralle päätyvät henkilöt oppivat olemaan viemättä työasioita kotiinsa? Itse otin ainakin jo ensimmäisillä viikonloppuvapailla tarkan aikamääreen ylös, kun avopuolisoni ilmoitti hakevansa minut kymmenen minuutin päästä. Jääkö osa armeijan tavoista kummittelemaan ikuisesti takaraivooni? Toivottavasti osaan valikoida mukaan reserviin taidon pysyä aikatauluissa enkä olla näyttämättä tunteitani.

Tekstiä kirjoittaessa ajattelin väkisinkin vanhoja tupakaveritani. Kiitos teille tytöt siitä, että uskalsitte näyttää rohkeasti tunteenne, vaikka naamanne olivatkin tuvan ulkopuolella "kivestä" :D. Tapahtumarikkaat ensimmäiset kuukaudet oli hyvä viettää juurikin teidän ansiostanne ja teidän kanssanne. Pysykäähän nohevina.

maanantai 21. elokuuta 2017

SOTILASVALA

Minä Saana Sjöblom lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä
olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen.
Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.
--

lauantai 12. elokuuta 2017

KUN HAAVEET KAATUU

Meidän komppaniassa soitettiin tällä viikolla Haaveet Kaatuu -biisiä valintapisteiden muodostumisen "kunniaksi". Käytävillä tuli nähtyä sekä ilon että surun kyyneleitä, kun jännityksestä tärisseet alokkaat saivat vihdoin tietää tulevat palvelustehtävänsä. Jotkut pääsivät haluamiinsa tehtäviin, toiset eivät. Ite en tosiaankaan vois olla tyytyväisempi siitä, että tuun saamaan armeijasta just sitä kokemusta, jota lähdin sieltä hakemaan. Iloitsen myös ihan hirveesti siitä, että kaikki mun lähimmät inttikaveritkin pääsivät haluamiinsa tehtäviin. Hyvä tytöt!
Alotin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen pääasiassa maanpuolustustahdon sekä velvollisuudentunteen takia. Olin kuitenkin kiinnostunut saamaan tästä kokemuksesta irti myös kaiken mahdollisen, josta vois olla mulle hyötyä siirtyessäni takaisin arkeen armeijan ulkopuolella. Pidin kaikki vaihtoehdot toki avoinna, mut löysin nopeasti oman paikkani uudessa ympäristössä, mikä selvensi mulle tavoitteitani tosi paljon. Toisin ku suurin osa mun kanssa Upinniemessä alottaneista naisista, mä en oo ollut oikeastaan missään vaiheessa kiinnostunut johtajatehtävistä. Oon kyllä tykännyt toimia siviilissä tukioppilaana ja isosena sekä ottaa roolia ryhmätehtävissä, mut armeijassa haluun keskittyä vaan uusien asioiden opettelemiseen itse. Haluankin muistuttaa naisia siitä, että armeijassa on tarjolla vaikka minkälaisia tehtäviä, joista jokaisesta tulee varmasti hyötymään tavalla tai toisella. Ja jos ei se mieluinen homma osukaan omalle kohdalle, niin vapaaehtoinen asepalvelus ylipäätään tulee opettamaan tosi paljon.
Monet mun palveluksen jatkosta kysyneet ovat kuulostaneet yllättyneiltä, kun oon kertonut lähteväni toimittajaksi. Jotkut ajattelevat sen olevan joku mulle nakitettu homma, koska rahkeeni eivät riittäneet muuhun. Päinvastoin - hakeuduin just sellaseeen tehtävään johon tiedän pystyväni, ja josta tuun toivottavasti hyötymään paljon. Olin kuitenkin varautunut siihen, että joutuisin johonkin ihan erilaiseen tehtävään, josta en tietäisi etukäteen paljoakaan. Näin kävi valitettavan monille alokkaille. Uskon, että omalla asenteella voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisen armeija-ajan itselleen rakentaa tehtävässä kuin tehtävässä. Alkaa varmaan vähemmästäkin hajottaa, jos oma motivaatio on miinuksen puolella ja vaan kiroilee mielessään aamusta iltaan.
Jokainen meistä on varmasti joskus kokenut sen, kun haaveet kaatuu. Itse en muun muassa päässyt aikoinaan ensimmäisenä vaihtoehtonani olleeseen lukioon tai saanut tänä keväänä haluamaani opiskelupaikkaa. Pettymys voi tuntua joskus ylitsepääsemättömältä, mut kaikista vastoinkäymisistä on seurannut ainakin itselleni aina jotain hyvää. Ja niinhän se on, että asioita oppii arvostamaan uudella tavalla silloin, kun niitä ei saavutakaan kertaheitolla. Elämä olis ihan liian helppoa, jos kaikki menis aina niinku Strömsössä. Omalla asenteella voi kuitenkin oppia kääntämään jopa häviön voitoksi. 
Ihan uskomatonta ajatella, että ollaan nyt saatu tietää uudet palveluspaikkamme ja vannomme sotilasvalan ensi viikolla. Saan valitettavasti viettää enää 11 aamua rakkaiden tupalaisteni kanssa, kun 2/17 alokkaiden peruskoulutuskausi tulee ihan just päätökseensä. Miten paljon ollaankaan koettu, itketty ja naurettu yhdessä. Tänään saan onnekseni pari tupakaveria vieraikseni Turkuun ja voidaan yhdessä juhlistaa tulevia ansaittuja palvelustehtäviämme. Ennen niihin siirtymistä suosittelen kaikkia ottamaan ilon irti alokaskauden viimeisistä viikoista, toteutuivatpa haaveet tai ei.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

TJ 220

Miten vaikeeta onkaan löytää sanoja omalle tyytyväisyydelle, kun kaikki on kerrankin vaan niin hyvin.

Vietettiin sateinen perjantaiaamu Upinniemessä suunnistaen rastilta rastille litimärkinä. En oo ikinä tykännyt suunnistuksesta, mut armeijassa jaksaa tehdä kaikenlaista kunhan ei ajattele asiaa sen enempää. Yksikköön palatessamme sainkin sitten sen verran iloisia uutisia, ettei mua enää haitannutkaan niin mitätön asia kuin märät vaatteet. Pari onnenkyyneltäkin tais valua pitkin poskia, kun sain tietää tulleeni valituksi just siihen tehtävään mihin halusin; toimittajaksi.
Ehdin jo turhautua toimittajan valintakokeessa, kun piti pitkästä aikaa osata ideoida asioita itse ja mun pää löi ihan tyhjää. Sanonta siitä, että intissä saa heittää aivot narikkaan, pitää todellakin paikkansa. Koen olevani ihan ulkona kaikesta mitä varuskunnan porttien ulkopuolella tapahtuu. Oon kuitenkin huomannut näillä viikonloppuvapailla sen, ettei viikossa ehdi oikeastaan tapahtua paljoakaan, vaikka itse oonkin suorittanut samasssa ajassa jo ties minkälaisia harjoituksia. Tälläkin viikolla tuli tosiaan valintakokeessa sekä haastattelussa käymisen lisäksi muun muassa suoritettua johtajatehtävärata, harjoiteltua sulkeisia ja päntättyä sotilaan perustutkinnon koetta varten.
 
Tällä hetkellä en vois olla tyytyväisempi siitä, että keskityin kaikki kuluneet viikot täysillä siihen, mitä halusin armeija-ajaltani tavoitella. Monet pitää erityistehtäviä sellasina hommina, joihin hakeudutaan vaan motivaation puutteen takia. Itselle tä oli kuitenkin alusta asti se tavoite, joka auttoi mua jaksamaan kaikki p-kauden kuluneet ponnistelut. En tiedä tuunko tekemään muutaman viikon jälkeen enää ollenkaan tällasia juttuja, joista alkuaikani armeijassa on koostunut, mut odotan innolla "oman alan" tehtäviini siirtymistä. Tä tulee varmasti olemaan korvaamatonta kokemusta omaa tulevaisuuttani ajatellen. Ja mikä parasta, saan nyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta tehden samalla asioita, jotka kiinnostavat itseäni siviilissäkin.
Peruskoulutuskautta on jäljellä enää kolme viikkoa, jonka jälkeen mun aikani merivoimissa tulee päätökseensä. Siirryn sen jälkeen Kaartin jääkärirykmenttiin aloittaen kaiken taas lähes tietämättömänä alusta maavoimissa. Kysymyksiä pyörii päässä taas tuhansia, mutten vois olla tyytyväisempi saavutettuani tavoitteeni. Palvelukseni kestääkin sopivasti ensi maaliskuuhun asti, jonka jälkeen voin taas keskittyä journalistiikan ja viestinnän linjan pääsykokeisiin. Niin kaikki tuntuu pitkästä aikaa loksahtavan paikoilleen... Ah, miten hyvää tä välivuosi tuleekaan mulle tekemään! Tänään jäljellä 220 aamua.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON

Taas on kulunut toiset kaksi viikkoa armeijassa, joten puolessa välissä peruskoulutuskautta mennään! Ihan outoa ajatella, että mun ehkä eniten jännittämäni asia, viikon harjoitusleiri metsässä, on nyt suoritettu. Yllätyksekseni selviydyin urakasta jopa ilman niin sanottua hajoamista, vaikka yöunet jäi viikossa yhteensä siihen 12 tuntiin. Helpointa on vaan mennä askel, harjoitus ja päivä kerrallaan niin koko homma on hetkessä suoritettu. Näin jälkikäteen muistelen vauhdikasta leiriä jopa vaan hyvällä, koska opin paljon uutta ja mikä parasta, meidän joukkuehenki kasvo entisestään kaikkien tsempatessa toisiaan.
Vaikeuksilta en oo kuitenkaan kokonaan välttynyt, sillä harmikseni sairastuin heti ekoilla lomilla. Palasin siis varuskuntaan kipeenä ja siellä lääkärille päästyäni mulle todettiin kuumeen lisäksi sekä poskiontelo- että korvatulehdus. Mun on vaikee edes selittää, miten paljon sairaana oleminen armeijassa ärsyttää. Koin jääväni niin paljosta paitsi ollessani muutaman päivän vapautustaistelijana. Päivät on niin pitkiä ja uutta opetellaan ainakin näin alussa ihan koko ajan, ettei ollu todellakaan hauskaa vaan makoilla punkassa lukemassa sotilaan käsikirjaa... Kaikkea tätä kun ei vaan kirjasta lukemalla voi täysin oppia.
Koin olevani kunnossa leirille lähtiessä, mutta ensimmäisenä aamuna koin vahvaa pistävää rintakipua. Kyllä siinä metsän keskelle lyyhistyessä pelästyy vähemmästäkin, kun ei oo ennen ollu minkäänlaista vastaavaa ongelmaa. Onnekseni myös leireillä on helppo päästä sairaanhoitajalle ja kivut loppuivat sen päivän vähän rauhallisemmin otettuani. Tuli kyllä käytyä läpi kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä tekisin, jos kipu ei loppuisi. Armeija on kyllä pahin mahdollinen paikka sairastaa, koska kroppa ei ehdi levätä tai palautua täysin missään välissä. Täytyy kiittää mun lujaa päätä siitä, että jaksan aina nousta ylös eikä armeijan keskeyttäminen oon mulle edes vaihtoehto, ellei mun terveydentila nyt romahtaisi hälyttävän puolelle mut perusterveenä nuorena tuskinpa.
Oon sopeutunut tähän elämäntilanteeseen nyt jo niin hyvin, etten osaa suunnitella lomille sen kummempaa tekemistä. Ehkä tä muuttuu, kun tullaan nyt p-kauden lopussa pääsemään joka viikonloppu kotiin, mut tähän mennessä on tuntunut oudolta vaihtaa hetkeksi siviilivaatteet päälle ja lähteä omatoimisesti ulos. Pää lyö tyhjää kirjoittamisenkin suhteen, vaikka se on ennen tullut mulle ihan luonnostaan. Kai se on vaan totuttava tähän, että kadotan osan yksilöllisyyttäni aina viikoksi ja sitten viikonloppuna kukaan ei enää määrääkään mua. Ja että täällä pitäis muistaa ottaa kavereihin yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka armeijassa kaikki lähimmät ystävät ovat lähes koko ajan samassa huoneessa. No, kai tähän kaksoiselämään tottuu ennemmin tai myöhemmin ja toivottavasti kaikki armeijan ulkopuoliset läheiseni ymmärtävät sen.
Nyt valmistaudunkin jo lähtemään takaisin kasarmille yhden yön lomailun jälkeen. Oon tervehtynyt täysin ja odotan innolla tulevia koitoksia, joista selviydyn varmasti hyvin tän leirin jälkeen. Tiistaina suuntaan puolestani Riihimäen varuskuntaan, jonne sain kutsun jatkohaastatteluun erityistehtävähakemukseni perusteella. Tästä on hyvä jatkaa! Mites muilla armeijan kuukausi sitten alottaneilla on mennyt?:)

lauantai 15. heinäkuuta 2017

KOMPPANIASSA HERÄTYS

Tänään sain herätä omassa kodissani rakkaan avopuolisoni vierestä sen sijaan, että komppanian käytävällä huudettais kyseinen herätys kuudelta aamulla. Ekat pari viikkoa vierähti armeijassa kyllä älyttömän nopeasti... Muutama perhonen lenteli vatsassa junamatkalla varuskuntaan, mut siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Oonkin varmaan vähän hukassa näillä ekoilla lomilla, koska ehdin just tottua uuteen päivärytmiin ja nyt sais taas valvoa/nukkua niin pitkään ku haluaa. No, kotiin on joka tapauksessa ihana päästä käymään.
Intin ekat viikot yllätti mut positiivisesti. Olin ajatellut, että asepalveluksen alku olis tosi kummallista ja kokisin jonkinlaista ahdistusta muuttaessani täysin erilaiseen ympäristöön täysin ventovieraiden ihmisten keskelle. Löysin kuitenkin nopeasti oman paikkani ja "talon tavat" tuli hetkessä tutuksi. Enää ei tarvii ihmetellä miten sänky pedataan oikein, mihin aikaan käydään syömässä tai voiko ikkuna olla auki tuvan ollessa tyhjillään (oikea vastaus: ei voi). Sen sijaan seuraava kahden viikon putki jännittää mua paljon enemmän, koska tiedän et meillä on ensin luvassa kiireinen viikko kasarmilla ja sitten mennään viikon leirille. Toivotaan, et tästä viikonloppulomailusta saa paljon energiaa tuleviin koitoksiin.
Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, miten hyvin meidän (tyttö)tupa tulee toimeen keskenään. Meillä on suht samanlaisia arvoja ja vaaditaan sekä yksin että yhdessä itseltämme melko paljon. Mä ainakin arvostan tosi paljon sitä, jos joku huomauttaa mulle avonaisesta taskusta ennen ulos siirtymistä. Tällaset pienetkin jutut vaikuttaa nimittäin siihen, millanen kuva me annetaan itsestämme armeijassa. Ollaan opittu jo lyhyessä ajassa puhaltamaan yhteen hiileen, vaikka jokainen edustaa loppupeleissä itse itseään. Nä menneet viikot olis varmasti olleet paljon rankempia, ellei oltais porukalla osattu ottaa ilo irti niistä harvoista hetkistä, jolloin voi nauraa kippurassa niin kauan et vedet valuu silmistä. (Hyvänä esimerkkinä se, kun tupalainen lähti ajatuksissaan käytävää pitkin vessaan pelkät puolustusvoimien kalsarit jalassa XD)
Käytännönjärjestelyistä voisin kertoa sen verran, että päivärytmi on tosiaan aamukuudesta iltakymmeneen. Uni on tullut pitkien päivien jälkeen ainakin mulle tosi hyvin. Vapaa-aikaa ei oo näinä ekoina viikkoina ollut paljoakaan (2h tutustuessamme sotilaskotiin ekalla viikolla, 3h vierailupäivänä viime sunnuntaina sekä 2h yhtenä arki-iltana tällä viikolla), mutta uutta opeteltavaa on tullut niin paljon ettei sitä oo oikeestaan kaivannutkaan. Välillä sitä ajattelee olevansa ihan tietämätön "ulkomaailman" tapahtumista, mut sen kerran ku ehdin lukea uutisia, oli ykskin otsikko aiheesta miten keittää kananmunia keittämättä kananmunia :D Enpä siis enää stressaa sitä, että jäisin jostain paitsi opetellessani maanpuolustusta - päinvastoin. Uskon, että muut jää ennemminkin paitsi siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Mun maanpuolustustahto on todellakin vahvistunut näiden viikkojen aikana. Haluaisin tietenkin päästä ensisijaisesti omaa alaani vastaaviin tehtäviin myös armeijassa, mut pidemmän päälle ajateltuna mulle on ihan sama mihin mut määrätään. Koen nyt todellakin olevani asevelvollinen ja haluan oppia tän kokemuksen aikana kaiken mahdollisen. Tähän mennessä oon ollut itsestäni ylpeä muun muassa ampumaradalla, jossa ammuin ekaa kertaa elämässäni ja sain mielestäni huipun suorituksen 86/100. Päivän huonompi puoli olikin sitten sinne siirtyminen täydessä taisteluvarustuksessa, mutta vaikka mun kunto on joukon hännillä niin mun motivaatio ajaa mua jatkuvasti eteenpäin. Ja hyvä niin kuten ampumatuloksetkin osoitti.
Alkaneen inttielämäni tärkein opetus on ollut lujan tahdon ylläpitäminen. Haluan näyttää sekä itselleni että muille mihin musta on kunhan teen kaiken täysillä. Joukkue on tosiaankin yhtä vahva kuin sen heikoin yksilö, mutta jokaisella on omien vahvuuksien lisäksi myös niitä heikkouksia, joita voi aina hiota. Toivon tältä peruskoulutuskaudelta sitä, että niin tupani, joukkueeni kuin komppanianikin toimisi täysillä yhdessä tärkeän asian puolesta. Saa nähdä mitä aamut tuo tullessaan!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

ENNEN ARMEIJAA

Näin kolme päivää ennen naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen astumista tuntuu hyvältä hetkeltä kirjotella tänne omista fiiliksistä. Ajatus armeijan suorittamisesta on ollut mun mielessä tosiaan jo ihan pienestä asti, mutta vasta nyt tuntuu siltä, että tä oikeesti tapahtuu. En oo missään vaiheessa (ainakaan toistaiseksi) katunut päätöstäni - päinvastoin. Haluisin jo olla paikan päällä keräämässä valtavan määrän varusteita mukaani ja saamassa lukuisia v*ttumaisia aamujen toivotuksia, ettei tarvis enää arvuutella mitä tulevan pitää. Koska ihan niinku mun vaihtovuosikin, tulee tämäkin kokemus menemään varmasti ohi silmän räpäytyksessä.
Oon viimeiset pari kuukautta kohdannut lähes päivittäin kysymyksen "Joko jännittää?". En kuitenkaan tunnu osaavan jännittää asiaa, joka on ollut mulle niin kauan itsestäänselvyys. Perhoset saattaa lennellä vatsassa vasta sillon, kun pääsen perille ja odottelen muita, joiden kanssa pitäis pian tulla 24/7 toimeen. Oon hieman pessimistinä varautunut jopa siihen, ettei kukaan tykkäis musta ja joutuisin painelemaan menemään ihan yksin. Uskon kuitenkin siihen, että me samalle tielle päätyneet nuoret naiset osataan ainakin pitää yhtä ja saan lyhyessä ajassa tosi tärkeän tukiverkoston ympärilleni.
Pientä pelkoa näin viime hetkinä siviilissä en kuitenkaan aio kiistää. Ainoa pelkoni varusmiespalvelukseen liittyen on kuitenkin se, että tuun olemaan muille haitaksi. Oon aika päämäärätietoinen asioissa mitä teen ainoastaan itseäni varten eikä mua osaa kiinnostaa muiden negatiiviset mielipiteet, mutta mun sisäinen joukkuepelaaja toivoo oman parhaansa tekemisen riittävän myös muille. On raskasta kokea olevansa taakaksi toisille. Oon kuitenkin hakeutunut varusmiespalvelukseen itse ja aion siitä syystä jatkaa maaliviivalle asti aina yksin - olin sitten porukan ensimmäinen tai viimeinen.
Kiinnostus maanpuolustusta kohtaan poikii pitkälti yleissivistyksen ja itsensä ylittämisen halusta. Haluan osoittaa isänmaallisuuteni samalla, kun opettelen asioita, joita naiset ei välttämättä muuten arkielämässä oppisi. Pidän tätä myös hyvänä tapana viettää välivuotta ja kasvaa ihmisenä. Tällä hetkellä oon todella kiinnostunut tähtäämään armeijassa oman alani (journalistiikan) tehtäviin, jotta voisin hyötyä tästä kokemuksesta vielä enemmän sen päätyttyäkin. Aion siis näillä näkymin hakeutua erilaisiin toimittajan tehtäviin jo palveluksen alussa, mutta siitä enemmän sitten myöhemmin. Oon sen verran lujatahtoinen tyyppi, että suoritan kyllä palvelukseni kunnialla loppuun tehtävässä ku tehtävässä. Tiedostan myös sen, ettei oman tahdon ilmaiseminen merkitse armeijassa paljoakaan. Niimpä oon (tässäkin asiassa) varautunut pahimpaan, mutta saahan sitä toivoa parastakin.
Kevät on ollut mulle mainitsemattomista syistä henkisesti melko raskas, mutta voin nyt paremmin ku koskaan. Mulla on mieli ja ajatukset just oikeessa paikassa eikä mulla oo mitään, mistä valittaa. Fyysinen vointi/kunto ei sitten ookaan ihan samalla aaltopituudella, mutta oon ollut tällasessa tilanteessa ennenkin. Siksi tunnen kroppani hyvin ja tiedän, että mun kunto kohenee nopeasti siitä hetkestä lähtien, kun asetan motivaationi siihen. Niimpä monet ehkä kuvittelee mun voivan armeijassa huonosti tänhetkisen melko heikon kuntoni takia, mutta otettuani itseäni niskasta kiinni se ei oo ongelma eikä mikään. Palveluksen suorittaminen tulee nyt tosi hyvään hetkeen mun elämässä, koska kun mun pää on tässä täysillä mukana, seuraa jalat kevyesti perässä.
En tosiaankaan tiedä vielä yhtään, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Armeija tulee varmasti hajottamaan myös sinne vapaaehtoisesti hakeutunutta naista, mutta mitä sitten? Mun päätös suorittaa tämä ei oo riippuvainen siitä, kuinka kivaa siellä on. Tuun tekemään kaikki mulle määrätyt tehtävät loppuun asti just niin hyvin kun osaan - ihan kuten kaikki muutkin. Siispä oon varautunut sen olevan täyttä p*skaa, mutta toivon sen antavan mulle sitäkin enemmän kaikkea hyvää. Eikä tässä tarvi selitellä kenellekään yhtään mitään, koska mähän oon se, joka lähtee suorittamaan tätä yksin. Kaikki tsemppiviestit otetaan lämmöllä vastaan, mutta rämmin eteenpäin ilman niitäkin.

Vastaan myös mielelläni aiheeseen liittyviin kysymyksiin, mutta osaan kertoa kaikesta vähän enemmän vasta sitten, kun se on ajankohtaista :)

maanantai 26. kesäkuuta 2017