sunnuntai 3. syyskuuta 2017

ARKI ARMEIJAN ULKOPUOLELLA

Jokainen varusmies joutuu varmasti välillä tasapainottelemaan jonkinlaiselta kaksoiselämältä tuntuvan arjen pyörteessä. Mainitsin viime postauksessa siitä, että ainakin minun on vaikea muistaa noudattaa joitain sääntöjä vain osan ajasta. Tällaisia asioita ovat muun muassa kännykkä kädessä käveleminen, taskujen kiinni laittaminen tai kengännauhojen piilottaminen. Kertaankin näin junassa matkalla takaisin varuskuntaan aina monet kerrat sen, että olen muistanut taas muuntautua itsestäni sotilaaksi.
Viikonloppuvapaat tuntuvat tulevan huomattavasti hitaammin kuin ne menevät. Olen perjantaisin monesti iltaan asti M05-puku päällä ja sunnuntaina lähden kotoa jo viideltä. En sovi yleensä mitään menoa perjantai-illoiksi, koska useimmiten vietämme kahden tunnin mittaisen kotimatkani takia silloin vain lyhyeksi jäävää koti-iltaa avopuolisoni kanssa. Minulla on tällöinkin paha tapa pilkkiä jo ennen iltakymmentä tai jopa nukahtaa kesken katsomamme elokuvan. Ja toisin kuin monet ehkä luulevat (ja jopa minä luulin ennen armeija-aikani alkua), en herää lauantaiaamuisin siihen tuttuun kukonlauluun kello kuudelta. Päinvastoin - nukkuisin varmaan helposti yli puolenpäivän ellen laittaisi herätystä viimeistään siksi.
Arkipäivisin pysyn helposti virkeänä aamukuudesta iltakymmeneen, mutta omaan sänkyyn viikonloppuisin päästyäni palaavat todelliset unenlahjani mieleeni kuin lihasmuistista. Kärsin joka viikonloppu myös kipeytyneistä hartioista, koska käytän kotona kuin lohdutuksena jopa kolmea tyynyä yhden litistyneen inttityynyn sijaan. Nukun siis viikonloput kotona ehkä vähän liiankin hyvin. Samaa ei voinut sanoa avopuolisostani, joka herätteli omana armeija-aikanaan minua öisin unissaan ties mihin "vartiotehtäviin" tai "hyökkäyksiin". :D
Kaikkein oudointa lomilla ollessani on kuitenkin se, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat minuun. Kurkkusalaatteihin pukeutuneena minua katsotaan pitkään, minulle hymyillään, pidetään ovia auki ja annetaan etuilla kassajonoissa vaikka sanon, ettei minulla ole kiire minnekään. Ei minuun suhtauduta näin enää liikkuessani paikasta toiseen omana itsenäni. Kukaan ei oikeastaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Sen sijaan sulaudun vaan muiden niiden, jotka ohitamme ajattelematta heistä mitään sen enempää, joukkoon. 
On toisaalta helpottavaa saada kulkea silloin tällöin omat vaatteet päälläni ja hiukset haluamallani tavalla. Minuun ei yhdistetä silloin minkäänlaisia odotuksia siitä, kuinka hyvä ihminen minun pitäisi varmasti olla. Minun ei odoteta olevan vahva, määrätietoinen tai hyväkuntoinen. Kuulen ihmisten puheista jatkuvasti, että tuollaisia ominaisuuksia minun on armeijaa vapaaehtoisesti suorittavana varmasti pakko omata. Todellisuus on kuitenkin se, että intissä pärjää lujalla tahdolla kuka vain. Ei sieltä lähetetä kotiin, vaikka kunto olisi heikko tai motivaatio ties kuinka hukassa.
Kolikon kääntöpuolena pidän siitä, että minusta saadaan helposti hyvä ensivaikutelma. Koen kuitenkin kovia paineita tuollaisten ennakkoluulojen täyttämiseksi. Siksi yritänkin pitää sekä armeijan että omat vaatteet päälläni mahdollisimman matalaa profiilia. En kerro olevani asevelvollinen ellei se tule esille. Olen nimittäin oppinut, ettei se ole asia, joka tekee henkilöstä yhtäkkiä hyvän ihmisen. Sen saavuttamiseksi vaaditaan paljon enemmän kuin kasa valittuja aamuja.
Yksi kaksoiselämäni parhaista puolista on satunnainen näkymättömyys. Arvostan jokaista läheisteni kanssa viikonloppuisin vietettyä hetkeä, jolloin saan olla ihan oma itseni, eikä kukaan odota minulta yhtään mitään. Olen kuitenkin harmikseni todella huono sopimaan palvelusaikanani tapaamisia tuleville lomille, koska pääni on aina sataprosenttisesti mukana tekemisessäni - niin kasarmilla kuin kotona. Havahdunkin usein lauantaiaamuisin siihen, etten saa kenestäkään enää lounasseuraa ja vietän päiväni pesten pyykkejä. Yritän kuitenkin tsempata tämän suhteen, jottei enää ehtisi kulumaan ainakaan kahta kuukautta enempää näkemättä ystäviäni. Ne ovat nimittäin ne viikonloppuna yhdessä vietetyt päivät ja tanssitut yöt, jotka antavat suunnattomasti energiaa aamuihini armeijassa.

tiistai 29. elokuuta 2017

SOTILAS EI NÄYTÄ TUNTEITA - VAI NÄYTTÄÄKÖ?

Mulle yksi ristiriitaisimmista asioista intissä on ollut olla näyttämättä tunteita. Oon välillä niin helposti luettava ihminen, että pelkään tunteiden näkyvän ilmeestäni ilmiselvästi. Joskus pokka vaan pettää muiden yrittäessä saada nauramaan tai kyyneleet valuvat poskia pitkin, vaikka tietää ettei niin saisi käydä. On yllättävän vaikeaa jatkaa esimerkiksi marssimista ilmeettömänä sen jälkeen, kun on juuri kaatunut ja joku paikka sattuu sietämättömän paljon. Puhumattakaan vain kahden sekunnin sotilaallisen halauksen antamisesta ystävälle, joka on purskahtamassa itkuun hyvästien yhteydessä. Ovathan sotilaatkin ihmisiä?

Tiedän mitä tällä tarkoitetaan, mutta välillä jokainen tuntee väkisinkin jotain. Armeijassa tulee kuitenkin sanomista heti, jos pyörittelet silmiäsi turhautuneena, tirautat pari kyyneltä surullisena tai repeät nauruun iloisena. "Naama näkkärille", huutavat johtajat ja vahtivat kunnes ilme vakavoituu takaisin entiselleen. Ainoa apukeino itselleni tässä tilanteessa on luetella mielessäni aakkosia niin kauan, että ajatuksissa pyörii enää pelkkiä kirjaimia. Uskokaa tai älkää, mutta välillä on mahdotonta tuijottaa tyhjyyteen ajattelematta yhtään mitään. Itselläni ajatukset alkavat ainakin laukata heti, jos lipsun hetkeksikin aakkoslaulun rytmistä.

Olen aina saanut ja uskaltanut näyttää tunteeni. Halaan ystäviäni pitkään, pidän avopuolisoani kädestä ja itken sillon, kun siltä tuntuu. On vaikea löytää kultaista keskitietä siviilielämän ja intin väliltä, kun viitenä päivänä viikossa pitää esittää täysin tunteetonta ja kahtena muuna onkin sitten sallittua näyttää vaikka minkälaisia hellyydenosoituksia niin julkisesti kuin haluaa. Myös joitain sääntöjä (kuten kieltoa kävellä kännykkä kädessä) on vaikea muistaa noudattaa vain osan ajasta, mutta näistä lisää joskus myöhemmin.

Haluaisin osata sopeuttaa sekä yksityisen että sotilaallisen minäni paremmin yhteen. Pelkkä ajatuskin siitä, että kävelen seitsemän kuukauden päästä siviilissä ripeään tahtiin huomioimatta mitään ympärilläni, pelottaa. Miten sotilasuralle päätyvät henkilöt oppivat olemaan viemättä työasioita kotiinsa? Itse otin ainakin jo ensimmäisillä viikonloppuvapailla tarkan aikamääreen ylös, kun avopuolisoni ilmoitti hakevansa minut kymmenen minuutin päästä. Jääkö osa armeijan tavoista kummittelemaan ikuisesti takaraivooni? Toivottavasti osaan valikoida mukaan reserviin taidon pysyä aikatauluissa enkä olla näyttämättä tunteitani.

Tekstiä kirjoittaessa ajattelin väkisinkin vanhoja tupakaveritani. Kiitos teille tytöt siitä, että uskalsitte näyttää rohkeasti tunteenne, vaikka naamanne olivatkin tuvan ulkopuolella "kivestä" :D. Tapahtumarikkaat ensimmäiset kuukaudet oli hyvä viettää juurikin teidän ansiostanne ja teidän kanssanne. Pysykäähän nohevina.

maanantai 21. elokuuta 2017

SOTILASVALA

Minä Saana Sjöblom lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä
olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen.
Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.
--

lauantai 12. elokuuta 2017

KUN HAAVEET KAATUU

Meidän komppaniassa soitettiin tällä viikolla Haaveet Kaatuu -biisiä valintapisteiden muodostumisen "kunniaksi". Käytävillä tuli nähtyä sekä ilon että surun kyyneleitä, kun jännityksestä tärisseet alokkaat saivat vihdoin tietää tulevat palvelustehtävänsä. Jotkut pääsivät haluamiinsa tehtäviin, toiset eivät. Ite en tosiaankaan vois olla tyytyväisempi siitä, että tuun saamaan armeijasta just sitä kokemusta, jota lähdin sieltä hakemaan. Iloitsen myös ihan hirveesti siitä, että kaikki mun lähimmät inttikaveritkin pääsivät haluamiinsa tehtäviin. Hyvä tytöt!
Alotin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen pääasiassa maanpuolustustahdon sekä velvollisuudentunteen takia. Olin kuitenkin kiinnostunut saamaan tästä kokemuksesta irti myös kaiken mahdollisen, josta vois olla mulle hyötyä siirtyessäni takaisin arkeen armeijan ulkopuolella. Pidin kaikki vaihtoehdot toki avoinna, mut löysin nopeasti oman paikkani uudessa ympäristössä, mikä selvensi mulle tavoitteitani tosi paljon. Toisin ku suurin osa mun kanssa Upinniemessä alottaneista naisista, mä en oo ollut oikeastaan missään vaiheessa kiinnostunut johtajatehtävistä. Oon kyllä tykännyt toimia siviilissä tukioppilaana ja isosena sekä ottaa roolia ryhmätehtävissä, mut armeijassa haluun keskittyä vaan uusien asioiden opettelemiseen itse. Haluankin muistuttaa naisia siitä, että armeijassa on tarjolla vaikka minkälaisia tehtäviä, joista jokaisesta tulee varmasti hyötymään tavalla tai toisella. Ja jos ei se mieluinen homma osukaan omalle kohdalle, niin vapaaehtoinen asepalvelus ylipäätään tulee opettamaan tosi paljon.
Monet mun palveluksen jatkosta kysyneet ovat kuulostaneet yllättyneiltä, kun oon kertonut lähteväni toimittajaksi. Jotkut ajattelevat sen olevan joku mulle nakitettu homma, koska rahkeeni eivät riittäneet muuhun. Päinvastoin - hakeuduin just sellaseeen tehtävään johon tiedän pystyväni, ja josta tuun toivottavasti hyötymään paljon. Olin kuitenkin varautunut siihen, että joutuisin johonkin ihan erilaiseen tehtävään, josta en tietäisi etukäteen paljoakaan. Näin kävi valitettavan monille alokkaille. Uskon, että omalla asenteella voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisen armeija-ajan itselleen rakentaa tehtävässä kuin tehtävässä. Alkaa varmaan vähemmästäkin hajottaa, jos oma motivaatio on miinuksen puolella ja vaan kiroilee mielessään aamusta iltaan.
Jokainen meistä on varmasti joskus kokenut sen, kun haaveet kaatuu. Itse en muun muassa päässyt aikoinaan ensimmäisenä vaihtoehtonani olleeseen lukioon tai saanut tänä keväänä haluamaani opiskelupaikkaa. Pettymys voi tuntua joskus ylitsepääsemättömältä, mut kaikista vastoinkäymisistä on seurannut ainakin itselleni aina jotain hyvää. Ja niinhän se on, että asioita oppii arvostamaan uudella tavalla silloin, kun niitä ei saavutakaan kertaheitolla. Elämä olis ihan liian helppoa, jos kaikki menis aina niinku Strömsössä. Omalla asenteella voi kuitenkin oppia kääntämään jopa häviön voitoksi. 
Ihan uskomatonta ajatella, että ollaan nyt saatu tietää uudet palveluspaikkamme ja vannomme sotilasvalan ensi viikolla. Saan valitettavasti viettää enää 11 aamua rakkaiden tupalaisteni kanssa, kun 2/17 alokkaiden peruskoulutuskausi tulee ihan just päätökseensä. Miten paljon ollaankaan koettu, itketty ja naurettu yhdessä. Tänään saan onnekseni pari tupakaveria vieraikseni Turkuun ja voidaan yhdessä juhlistaa tulevia ansaittuja palvelustehtäviämme. Ennen niihin siirtymistä suosittelen kaikkia ottamaan ilon irti alokaskauden viimeisistä viikoista, toteutuivatpa haaveet tai ei.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

TJ 220

Miten vaikeeta onkaan löytää sanoja omalle tyytyväisyydelle, kun kaikki on kerrankin vaan niin hyvin.

Vietettiin sateinen perjantaiaamu Upinniemessä suunnistaen rastilta rastille litimärkinä. En oo ikinä tykännyt suunnistuksesta, mut armeijassa jaksaa tehdä kaikenlaista kunhan ei ajattele asiaa sen enempää. Yksikköön palatessamme sainkin sitten sen verran iloisia uutisia, ettei mua enää haitannutkaan niin mitätön asia kuin märät vaatteet. Pari onnenkyyneltäkin tais valua pitkin poskia, kun sain tietää tulleeni valituksi just siihen tehtävään mihin halusin; toimittajaksi.
Ehdin jo turhautua toimittajan valintakokeessa, kun piti pitkästä aikaa osata ideoida asioita itse ja mun pää löi ihan tyhjää. Sanonta siitä, että intissä saa heittää aivot narikkaan, pitää todellakin paikkansa. Koen olevani ihan ulkona kaikesta mitä varuskunnan porttien ulkopuolella tapahtuu. Oon kuitenkin huomannut näillä viikonloppuvapailla sen, ettei viikossa ehdi oikeastaan tapahtua paljoakaan, vaikka itse oonkin suorittanut samasssa ajassa jo ties minkälaisia harjoituksia. Tälläkin viikolla tuli tosiaan valintakokeessa sekä haastattelussa käymisen lisäksi muun muassa suoritettua johtajatehtävärata, harjoiteltua sulkeisia ja päntättyä sotilaan perustutkinnon koetta varten.
 
Tällä hetkellä en vois olla tyytyväisempi siitä, että keskityin kaikki kuluneet viikot täysillä siihen, mitä halusin armeija-ajaltani tavoitella. Monet pitää erityistehtäviä sellasina hommina, joihin hakeudutaan vaan motivaation puutteen takia. Itselle tä oli kuitenkin alusta asti se tavoite, joka auttoi mua jaksamaan kaikki p-kauden kuluneet ponnistelut. En tiedä tuunko tekemään muutaman viikon jälkeen enää ollenkaan tällasia juttuja, joista alkuaikani armeijassa on koostunut, mut odotan innolla "oman alan" tehtäviini siirtymistä. Tä tulee varmasti olemaan korvaamatonta kokemusta omaa tulevaisuuttani ajatellen. Ja mikä parasta, saan nyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta tehden samalla asioita, jotka kiinnostavat itseäni siviilissäkin.
Peruskoulutuskautta on jäljellä enää kolme viikkoa, jonka jälkeen mun aikani merivoimissa tulee päätökseensä. Siirryn sen jälkeen Kaartin jääkärirykmenttiin aloittaen kaiken taas lähes tietämättömänä alusta maavoimissa. Kysymyksiä pyörii päässä taas tuhansia, mutten vois olla tyytyväisempi saavutettuani tavoitteeni. Palvelukseni kestääkin sopivasti ensi maaliskuuhun asti, jonka jälkeen voin taas keskittyä journalistiikan ja viestinnän linjan pääsykokeisiin. Niin kaikki tuntuu pitkästä aikaa loksahtavan paikoilleen... Ah, miten hyvää tä välivuosi tuleekaan mulle tekemään! Tänään jäljellä 220 aamua.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON

Taas on kulunut toiset kaksi viikkoa armeijassa, joten puolessa välissä peruskoulutuskautta mennään! Ihan outoa ajatella, että mun ehkä eniten jännittämäni asia, viikon harjoitusleiri metsässä, on nyt suoritettu. Yllätyksekseni selviydyin urakasta jopa ilman niin sanottua hajoamista, vaikka yöunet jäi viikossa yhteensä siihen 12 tuntiin. Helpointa on vaan mennä askel, harjoitus ja päivä kerrallaan niin koko homma on hetkessä suoritettu. Näin jälkikäteen muistelen vauhdikasta leiriä jopa vaan hyvällä, koska opin paljon uutta ja mikä parasta, meidän joukkuehenki kasvo entisestään kaikkien tsempatessa toisiaan.
Vaikeuksilta en oo kuitenkaan kokonaan välttynyt, sillä harmikseni sairastuin heti ekoilla lomilla. Palasin siis varuskuntaan kipeenä ja siellä lääkärille päästyäni mulle todettiin kuumeen lisäksi sekä poskiontelo- että korvatulehdus. Mun on vaikee edes selittää, miten paljon sairaana oleminen armeijassa ärsyttää. Koin jääväni niin paljosta paitsi ollessani muutaman päivän vapautustaistelijana. Päivät on niin pitkiä ja uutta opetellaan ainakin näin alussa ihan koko ajan, ettei ollu todellakaan hauskaa vaan makoilla punkassa lukemassa sotilaan käsikirjaa... Kaikkea tätä kun ei vaan kirjasta lukemalla voi täysin oppia.
Koin olevani kunnossa leirille lähtiessä, mutta ensimmäisenä aamuna koin vahvaa pistävää rintakipua. Kyllä siinä metsän keskelle lyyhistyessä pelästyy vähemmästäkin, kun ei oo ennen ollu minkäänlaista vastaavaa ongelmaa. Onnekseni myös leireillä on helppo päästä sairaanhoitajalle ja kivut loppuivat sen päivän vähän rauhallisemmin otettuani. Tuli kyllä käytyä läpi kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä tekisin, jos kipu ei loppuisi. Armeija on kyllä pahin mahdollinen paikka sairastaa, koska kroppa ei ehdi levätä tai palautua täysin missään välissä. Täytyy kiittää mun lujaa päätä siitä, että jaksan aina nousta ylös eikä armeijan keskeyttäminen oon mulle edes vaihtoehto, ellei mun terveydentila nyt romahtaisi hälyttävän puolelle mut perusterveenä nuorena tuskinpa.
Oon sopeutunut tähän elämäntilanteeseen nyt jo niin hyvin, etten osaa suunnitella lomille sen kummempaa tekemistä. Ehkä tä muuttuu, kun tullaan nyt p-kauden lopussa pääsemään joka viikonloppu kotiin, mut tähän mennessä on tuntunut oudolta vaihtaa hetkeksi siviilivaatteet päälle ja lähteä omatoimisesti ulos. Pää lyö tyhjää kirjoittamisenkin suhteen, vaikka se on ennen tullut mulle ihan luonnostaan. Kai se on vaan totuttava tähän, että kadotan osan yksilöllisyyttäni aina viikoksi ja sitten viikonloppuna kukaan ei enää määrääkään mua. Ja että täällä pitäis muistaa ottaa kavereihin yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka armeijassa kaikki lähimmät ystävät ovat lähes koko ajan samassa huoneessa. No, kai tähän kaksoiselämään tottuu ennemmin tai myöhemmin ja toivottavasti kaikki armeijan ulkopuoliset läheiseni ymmärtävät sen.
Nyt valmistaudunkin jo lähtemään takaisin kasarmille yhden yön lomailun jälkeen. Oon tervehtynyt täysin ja odotan innolla tulevia koitoksia, joista selviydyn varmasti hyvin tän leirin jälkeen. Tiistaina suuntaan puolestani Riihimäen varuskuntaan, jonne sain kutsun jatkohaastatteluun erityistehtävähakemukseni perusteella. Tästä on hyvä jatkaa! Mites muilla armeijan kuukausi sitten alottaneilla on mennyt?:)

lauantai 15. heinäkuuta 2017

KOMPPANIASSA HERÄTYS

Tänään sain herätä omassa kodissani rakkaan avopuolisoni vierestä sen sijaan, että komppanian käytävällä huudettais kyseinen herätys kuudelta aamulla. Ekat pari viikkoa vierähti armeijassa kyllä älyttömän nopeasti... Muutama perhonen lenteli vatsassa junamatkalla varuskuntaan, mut siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Oonkin varmaan vähän hukassa näillä ekoilla lomilla, koska ehdin just tottua uuteen päivärytmiin ja nyt sais taas valvoa/nukkua niin pitkään ku haluaa. No, kotiin on joka tapauksessa ihana päästä käymään.
Intin ekat viikot yllätti mut positiivisesti. Olin ajatellut, että asepalveluksen alku olis tosi kummallista ja kokisin jonkinlaista ahdistusta muuttaessani täysin erilaiseen ympäristöön täysin ventovieraiden ihmisten keskelle. Löysin kuitenkin nopeasti oman paikkani ja "talon tavat" tuli hetkessä tutuksi. Enää ei tarvii ihmetellä miten sänky pedataan oikein, mihin aikaan käydään syömässä tai voiko ikkuna olla auki tuvan ollessa tyhjillään (oikea vastaus: ei voi). Sen sijaan seuraava kahden viikon putki jännittää mua paljon enemmän, koska tiedän et meillä on ensin luvassa kiireinen viikko kasarmilla ja sitten mennään viikon leirille. Toivotaan, et tästä viikonloppulomailusta saa paljon energiaa tuleviin koitoksiin.
Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, miten hyvin meidän (tyttö)tupa tulee toimeen keskenään. Meillä on suht samanlaisia arvoja ja vaaditaan sekä yksin että yhdessä itseltämme melko paljon. Mä ainakin arvostan tosi paljon sitä, jos joku huomauttaa mulle avonaisesta taskusta ennen ulos siirtymistä. Tällaset pienetkin jutut vaikuttaa nimittäin siihen, millanen kuva me annetaan itsestämme armeijassa. Ollaan opittu jo lyhyessä ajassa puhaltamaan yhteen hiileen, vaikka jokainen edustaa loppupeleissä itse itseään. Nä menneet viikot olis varmasti olleet paljon rankempia, ellei oltais porukalla osattu ottaa ilo irti niistä harvoista hetkistä, jolloin voi nauraa kippurassa niin kauan et vedet valuu silmistä. (Hyvänä esimerkkinä se, kun tupalainen lähti ajatuksissaan käytävää pitkin vessaan pelkät puolustusvoimien kalsarit jalassa XD)
Käytännönjärjestelyistä voisin kertoa sen verran, että päivärytmi on tosiaan aamukuudesta iltakymmeneen. Uni on tullut pitkien päivien jälkeen ainakin mulle tosi hyvin. Vapaa-aikaa ei oo näinä ekoina viikkoina ollut paljoakaan (2h tutustuessamme sotilaskotiin ekalla viikolla, 3h vierailupäivänä viime sunnuntaina sekä 2h yhtenä arki-iltana tällä viikolla), mutta uutta opeteltavaa on tullut niin paljon ettei sitä oo oikeestaan kaivannutkaan. Välillä sitä ajattelee olevansa ihan tietämätön "ulkomaailman" tapahtumista, mut sen kerran ku ehdin lukea uutisia, oli ykskin otsikko aiheesta miten keittää kananmunia keittämättä kananmunia :D Enpä siis enää stressaa sitä, että jäisin jostain paitsi opetellessani maanpuolustusta - päinvastoin. Uskon, että muut jää ennemminkin paitsi siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Mun maanpuolustustahto on todellakin vahvistunut näiden viikkojen aikana. Haluaisin tietenkin päästä ensisijaisesti omaa alaani vastaaviin tehtäviin myös armeijassa, mut pidemmän päälle ajateltuna mulle on ihan sama mihin mut määrätään. Koen nyt todellakin olevani asevelvollinen ja haluan oppia tän kokemuksen aikana kaiken mahdollisen. Tähän mennessä oon ollut itsestäni ylpeä muun muassa ampumaradalla, jossa ammuin ekaa kertaa elämässäni ja sain mielestäni huipun suorituksen 86/100. Päivän huonompi puoli olikin sitten sinne siirtyminen täydessä taisteluvarustuksessa, mutta vaikka mun kunto on joukon hännillä niin mun motivaatio ajaa mua jatkuvasti eteenpäin. Ja hyvä niin kuten ampumatuloksetkin osoitti.
Alkaneen inttielämäni tärkein opetus on ollut lujan tahdon ylläpitäminen. Haluan näyttää sekä itselleni että muille mihin musta on kunhan teen kaiken täysillä. Joukkue on tosiaankin yhtä vahva kuin sen heikoin yksilö, mutta jokaisella on omien vahvuuksien lisäksi myös niitä heikkouksia, joita voi aina hiota. Toivon tältä peruskoulutuskaudelta sitä, että niin tupani, joukkueeni kuin komppanianikin toimisi täysillä yhdessä tärkeän asian puolesta. Saa nähdä mitä aamut tuo tullessaan!

perjantai 30. kesäkuuta 2017

ENNEN ARMEIJAA

Näin kolme päivää ennen naisten vapaaehtoiseen asepalvelukseen astumista tuntuu hyvältä hetkeltä kirjotella tänne omista fiiliksistä. Ajatus armeijan suorittamisesta on ollut mun mielessä tosiaan jo ihan pienestä asti, mutta vasta nyt tuntuu siltä, että tä oikeesti tapahtuu. En oo missään vaiheessa (ainakaan toistaiseksi) katunut päätöstäni - päinvastoin. Haluisin jo olla paikan päällä keräämässä valtavan määrän varusteita mukaani ja saamassa lukuisia v*ttumaisia aamujen toivotuksia, ettei tarvis enää arvuutella mitä tulevan pitää. Koska ihan niinku mun vaihtovuosikin, tulee tämäkin kokemus menemään varmasti ohi silmän räpäytyksessä.
Oon viimeiset pari kuukautta kohdannut lähes päivittäin kysymyksen "Joko jännittää?". En kuitenkaan tunnu osaavan jännittää asiaa, joka on ollut mulle niin kauan itsestäänselvyys. Perhoset saattaa lennellä vatsassa vasta sillon, kun pääsen perille ja odottelen muita, joiden kanssa pitäis pian tulla 24/7 toimeen. Oon hieman pessimistinä varautunut jopa siihen, ettei kukaan tykkäis musta ja joutuisin painelemaan menemään ihan yksin. Uskon kuitenkin siihen, että me samalle tielle päätyneet nuoret naiset osataan ainakin pitää yhtä ja saan lyhyessä ajassa tosi tärkeän tukiverkoston ympärilleni.
Pientä pelkoa näin viime hetkinä siviilissä en kuitenkaan aio kiistää. Ainoa pelkoni varusmiespalvelukseen liittyen on kuitenkin se, että tuun olemaan muille haitaksi. Oon aika päämäärätietoinen asioissa mitä teen ainoastaan itseäni varten eikä mua osaa kiinnostaa muiden negatiiviset mielipiteet, mutta mun sisäinen joukkuepelaaja toivoo oman parhaansa tekemisen riittävän myös muille. On raskasta kokea olevansa taakaksi toisille. Oon kuitenkin hakeutunut varusmiespalvelukseen itse ja aion siitä syystä jatkaa maaliviivalle asti aina yksin - olin sitten porukan ensimmäinen tai viimeinen.
Kiinnostus maanpuolustusta kohtaan poikii pitkälti yleissivistyksen ja itsensä ylittämisen halusta. Haluan osoittaa isänmaallisuuteni samalla, kun opettelen asioita, joita naiset ei välttämättä muuten arkielämässä oppisi. Pidän tätä myös hyvänä tapana viettää välivuotta ja kasvaa ihmisenä. Tällä hetkellä oon todella kiinnostunut tähtäämään armeijassa oman alani (journalistiikan) tehtäviin, jotta voisin hyötyä tästä kokemuksesta vielä enemmän sen päätyttyäkin. Aion siis näillä näkymin hakeutua erilaisiin toimittajan tehtäviin jo palveluksen alussa, mutta siitä enemmän sitten myöhemmin. Oon sen verran lujatahtoinen tyyppi, että suoritan kyllä palvelukseni kunnialla loppuun tehtävässä ku tehtävässä. Tiedostan myös sen, ettei oman tahdon ilmaiseminen merkitse armeijassa paljoakaan. Niimpä oon (tässäkin asiassa) varautunut pahimpaan, mutta saahan sitä toivoa parastakin.
Kevät on ollut mulle mainitsemattomista syistä henkisesti melko raskas, mutta voin nyt paremmin ku koskaan. Mulla on mieli ja ajatukset just oikeessa paikassa eikä mulla oo mitään, mistä valittaa. Fyysinen vointi/kunto ei sitten ookaan ihan samalla aaltopituudella, mutta oon ollut tällasessa tilanteessa ennenkin. Siksi tunnen kroppani hyvin ja tiedän, että mun kunto kohenee nopeasti siitä hetkestä lähtien, kun asetan motivaationi siihen. Niimpä monet ehkä kuvittelee mun voivan armeijassa huonosti tänhetkisen melko heikon kuntoni takia, mutta otettuani itseäni niskasta kiinni se ei oo ongelma eikä mikään. Palveluksen suorittaminen tulee nyt tosi hyvään hetkeen mun elämässä, koska kun mun pää on tässä täysillä mukana, seuraa jalat kevyesti perässä.
En tosiaankaan tiedä vielä yhtään, mitä lähitulevaisuus tuo tullessaan. Armeija tulee varmasti hajottamaan myös sinne vapaaehtoisesti hakeutunutta naista, mutta mitä sitten? Mun päätös suorittaa tämä ei oo riippuvainen siitä, kuinka kivaa siellä on. Tuun tekemään kaikki mulle määrätyt tehtävät loppuun asti just niin hyvin kun osaan - ihan kuten kaikki muutkin. Siispä oon varautunut sen olevan täyttä p*skaa, mutta toivon sen antavan mulle sitäkin enemmän kaikkea hyvää. Eikä tässä tarvi selitellä kenellekään yhtään mitään, koska mähän oon se, joka lähtee suorittamaan tätä yksin. Kaikki tsemppiviestit otetaan lämmöllä vastaan, mutta rämmin eteenpäin ilman niitäkin.

Vastaan myös mielelläni aiheeseen liittyviin kysymyksiin, mutta osaan kertoa kaikesta vähän enemmän vasta sitten, kun se on ajankohtaista :)

maanantai 26. kesäkuuta 2017

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017