sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON

Taas on kulunut toiset kaksi viikkoa armeijassa, joten puolessa välissä peruskoulutuskautta mennään! Ihan outoa ajatella, että mun ehkä eniten jännittämäni asia, viikon harjoitusleiri metsässä, on nyt suoritettu. Yllätyksekseni selviydyin urakasta jopa ilman niin sanottua hajoamista, vaikka yöunet jäi viikossa yhteensä siihen 12 tuntiin. Helpointa on vaan mennä askel, harjoitus ja päivä kerrallaan niin koko homma on hetkessä suoritettu. Näin jälkikäteen muistelen vauhdikasta leiriä jopa vaan hyvällä, koska opin paljon uutta ja mikä parasta, meidän joukkuehenki kasvo entisestään kaikkien tsempatessa toisiaan.
Vaikeuksilta en oo kuitenkaan kokonaan välttynyt, sillä harmikseni sairastuin heti ekoilla lomilla. Palasin siis varuskuntaan kipeenä ja siellä lääkärille päästyäni mulle todettiin kuumeen lisäksi sekä poskiontelo- että korvatulehdus. Mun on vaikee edes selittää, miten paljon sairaana oleminen armeijassa ärsyttää. Koin jääväni niin paljosta paitsi ollessani muutaman päivän vapautustaistelijana. Päivät on niin pitkiä ja uutta opetellaan ainakin näin alussa ihan koko ajan, ettei ollu todellakaan hauskaa vaan makoilla punkassa lukemassa sotilaan käsikirjaa... Kaikkea tätä kun ei vaan kirjasta lukemalla voi täysin oppia.
Koin olevani kunnossa leirille lähtiessä, mutta ensimmäisenä aamuna koin vahvaa pistävää rintakipua. Kyllä siinä metsän keskelle lyyhistyessä pelästyy vähemmästäkin, kun ei oo ennen ollu minkäänlaista vastaavaa ongelmaa. Onnekseni myös leireillä on helppo päästä sairaanhoitajalle ja kivut loppuivat sen päivän vähän rauhallisemmin otettuani. Tuli kyllä käytyä läpi kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä tekisin, jos kipu ei loppuisi. Armeija on kyllä pahin mahdollinen paikka sairastaa, koska kroppa ei ehdi levätä tai palautua täysin missään välissä. Täytyy kiittää mun lujaa päätä siitä, että jaksan aina nousta ylös eikä armeijan keskeyttäminen oon mulle edes vaihtoehto, ellei mun terveydentila nyt romahtaisi hälyttävän puolelle mut perusterveenä nuorena tuskinpa.
Oon sopeutunut tähän elämäntilanteeseen nyt jo niin hyvin, etten osaa suunnitella lomille sen kummempaa tekemistä. Ehkä tä muuttuu, kun tullaan nyt p-kauden lopussa pääsemään joka viikonloppu kotiin, mut tähän mennessä on tuntunut oudolta vaihtaa hetkeksi siviilivaatteet päälle ja lähteä omatoimisesti ulos. Pää lyö tyhjää kirjoittamisenkin suhteen, vaikka se on ennen tullut mulle ihan luonnostaan. Kai se on vaan totuttava tähän, että kadotan osan yksilöllisyyttäni aina viikoksi ja sitten viikonloppuna kukaan ei enää määrääkään mua. Ja että täällä pitäis muistaa ottaa kavereihin yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka armeijassa kaikki lähimmät ystävät ovat lähes koko ajan samassa huoneessa. No, kai tähän kaksoiselämään tottuu ennemmin tai myöhemmin ja toivottavasti kaikki armeijan ulkopuoliset läheiseni ymmärtävät sen.
Nyt valmistaudunkin jo lähtemään takaisin kasarmille yhden yön lomailun jälkeen. Oon tervehtynyt täysin ja odotan innolla tulevia koitoksia, joista selviydyn varmasti hyvin tän leirin jälkeen. Tiistaina suuntaan puolestani Riihimäen varuskuntaan, jonne sain kutsun jatkohaastatteluun erityistehtävähakemukseni perusteella. Tästä on hyvä jatkaa! Mites muilla armeijan kuukausi sitten alottaneilla on mennyt?:)

lauantai 15. heinäkuuta 2017

KOMPPANIASSA HERÄTYS

Tänään sain herätä omassa kodissani rakkaan avopuolisoni vierestä sen sijaan, että komppanian käytävällä huudettais kyseinen herätys kuudelta aamulla. Ekat pari viikkoa vierähti armeijassa kyllä älyttömän nopeasti... Muutama perhonen lenteli vatsassa junamatkalla varuskuntaan, mut siitä tuntuu olevan jo ikuisuus. Oonkin varmaan vähän hukassa näillä ekoilla lomilla, koska ehdin just tottua uuteen päivärytmiin ja nyt sais taas valvoa/nukkua niin pitkään ku haluaa. No, kotiin on joka tapauksessa ihana päästä käymään.
Intin ekat viikot yllätti mut positiivisesti. Olin ajatellut, että asepalveluksen alku olis tosi kummallista ja kokisin jonkinlaista ahdistusta muuttaessani täysin erilaiseen ympäristöön täysin ventovieraiden ihmisten keskelle. Löysin kuitenkin nopeasti oman paikkani ja "talon tavat" tuli hetkessä tutuksi. Enää ei tarvii ihmetellä miten sänky pedataan oikein, mihin aikaan käydään syömässä tai voiko ikkuna olla auki tuvan ollessa tyhjillään (oikea vastaus: ei voi). Sen sijaan seuraava kahden viikon putki jännittää mua paljon enemmän, koska tiedän et meillä on ensin luvassa kiireinen viikko kasarmilla ja sitten mennään viikon leirille. Toivotaan, et tästä viikonloppulomailusta saa paljon energiaa tuleviin koitoksiin.
Oon sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, miten hyvin meidän (tyttö)tupa tulee toimeen keskenään. Meillä on suht samanlaisia arvoja ja vaaditaan sekä yksin että yhdessä itseltämme melko paljon. Mä ainakin arvostan tosi paljon sitä, jos joku huomauttaa mulle avonaisesta taskusta ennen ulos siirtymistä. Tällaset pienetkin jutut vaikuttaa nimittäin siihen, millanen kuva me annetaan itsestämme armeijassa. Ollaan opittu jo lyhyessä ajassa puhaltamaan yhteen hiileen, vaikka jokainen edustaa loppupeleissä itse itseään. Nä menneet viikot olis varmasti olleet paljon rankempia, ellei oltais porukalla osattu ottaa ilo irti niistä harvoista hetkistä, jolloin voi nauraa kippurassa niin kauan et vedet valuu silmistä. (Hyvänä esimerkkinä se, kun tupalainen lähti ajatuksissaan käytävää pitkin vessaan pelkät puolustusvoimien kalsarit jalassa XD)
Käytännönjärjestelyistä voisin kertoa sen verran, että päivärytmi on tosiaan aamukuudesta iltakymmeneen. Uni on tullut pitkien päivien jälkeen ainakin mulle tosi hyvin. Vapaa-aikaa ei oo näinä ekoina viikkoina ollut paljoakaan (2h tutustuessamme sotilaskotiin ekalla viikolla, 3h vierailupäivänä viime sunnuntaina sekä 2h yhtenä arki-iltana tällä viikolla), mutta uutta opeteltavaa on tullut niin paljon ettei sitä oo oikeestaan kaivannutkaan. Välillä sitä ajattelee olevansa ihan tietämätön "ulkomaailman" tapahtumista, mut sen kerran ku ehdin lukea uutisia, oli ykskin otsikko aiheesta miten keittää kananmunia keittämättä kananmunia :D Enpä siis enää stressaa sitä, että jäisin jostain paitsi opetellessani maanpuolustusta - päinvastoin. Uskon, että muut jää ennemminkin paitsi siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Mun maanpuolustustahto on todellakin vahvistunut näiden viikkojen aikana. Haluaisin tietenkin päästä ensisijaisesti omaa alaani vastaaviin tehtäviin myös armeijassa, mut pidemmän päälle ajateltuna mulle on ihan sama mihin mut määrätään. Koen nyt todellakin olevani asevelvollinen ja haluan oppia tän kokemuksen aikana kaiken mahdollisen. Tähän mennessä oon ollut itsestäni ylpeä muun muassa ampumaradalla, jossa ammuin ekaa kertaa elämässäni ja sain mielestäni huipun suorituksen 86/100. Päivän huonompi puoli olikin sitten sinne siirtyminen täydessä taisteluvarustuksessa, mutta vaikka mun kunto on joukon hännillä niin mun motivaatio ajaa mua jatkuvasti eteenpäin. Ja hyvä niin kuten ampumatuloksetkin osoitti.
Alkaneen inttielämäni tärkein opetus on ollut lujan tahdon ylläpitäminen. Haluan näyttää sekä itselleni että muille mihin musta on kunhan teen kaiken täysillä. Joukkue on tosiaankin yhtä vahva kuin sen heikoin yksilö, mutta jokaisella on omien vahvuuksien lisäksi myös niitä heikkouksia, joita voi aina hiota. Toivon tältä peruskoulutuskaudelta sitä, että niin tupani, joukkueeni kuin komppanianikin toimisi täysillä yhdessä tärkeän asian puolesta. Saa nähdä mitä aamut tuo tullessaan!