sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

VAIKEUKSIEN KAUTTA VOITTOON

Taas on kulunut toiset kaksi viikkoa armeijassa, joten puolessa välissä peruskoulutuskautta mennään! Ihan outoa ajatella, että mun ehkä eniten jännittämäni asia, viikon harjoitusleiri metsässä, on nyt suoritettu. Yllätyksekseni selviydyin urakasta jopa ilman niin sanottua hajoamista, vaikka yöunet jäi viikossa yhteensä siihen 12 tuntiin. Helpointa on vaan mennä askel, harjoitus ja päivä kerrallaan niin koko homma on hetkessä suoritettu. Näin jälkikäteen muistelen vauhdikasta leiriä jopa vaan hyvällä, koska opin paljon uutta ja mikä parasta, meidän joukkuehenki kasvo entisestään kaikkien tsempatessa toisiaan.
Vaikeuksilta en oo kuitenkaan kokonaan välttynyt, sillä harmikseni sairastuin heti ekoilla lomilla. Palasin siis varuskuntaan kipeenä ja siellä lääkärille päästyäni mulle todettiin kuumeen lisäksi sekä poskiontelo- että korvatulehdus. Mun on vaikee edes selittää, miten paljon sairaana oleminen armeijassa ärsyttää. Koin jääväni niin paljosta paitsi ollessani muutaman päivän vapautustaistelijana. Päivät on niin pitkiä ja uutta opetellaan ainakin näin alussa ihan koko ajan, ettei ollu todellakaan hauskaa vaan makoilla punkassa lukemassa sotilaan käsikirjaa... Kaikkea tätä kun ei vaan kirjasta lukemalla voi täysin oppia.
Koin olevani kunnossa leirille lähtiessä, mutta ensimmäisenä aamuna koin vahvaa pistävää rintakipua. Kyllä siinä metsän keskelle lyyhistyessä pelästyy vähemmästäkin, kun ei oo ennen ollu minkäänlaista vastaavaa ongelmaa. Onnekseni myös leireillä on helppo päästä sairaanhoitajalle ja kivut loppuivat sen päivän vähän rauhallisemmin otettuani. Tuli kyllä käytyä läpi kaikenlaisia ajatuksia siitä, mitä tekisin, jos kipu ei loppuisi. Armeija on kyllä pahin mahdollinen paikka sairastaa, koska kroppa ei ehdi levätä tai palautua täysin missään välissä. Täytyy kiittää mun lujaa päätä siitä, että jaksan aina nousta ylös eikä armeijan keskeyttäminen oon mulle edes vaihtoehto, ellei mun terveydentila nyt romahtaisi hälyttävän puolelle mut perusterveenä nuorena tuskinpa.
Oon sopeutunut tähän elämäntilanteeseen nyt jo niin hyvin, etten osaa suunnitella lomille sen kummempaa tekemistä. Ehkä tä muuttuu, kun tullaan nyt p-kauden lopussa pääsemään joka viikonloppu kotiin, mut tähän mennessä on tuntunut oudolta vaihtaa hetkeksi siviilivaatteet päälle ja lähteä omatoimisesti ulos. Pää lyö tyhjää kirjoittamisenkin suhteen, vaikka se on ennen tullut mulle ihan luonnostaan. Kai se on vaan totuttava tähän, että kadotan osan yksilöllisyyttäni aina viikoksi ja sitten viikonloppuna kukaan ei enää määrääkään mua. Ja että täällä pitäis muistaa ottaa kavereihin yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka armeijassa kaikki lähimmät ystävät ovat lähes koko ajan samassa huoneessa. No, kai tähän kaksoiselämään tottuu ennemmin tai myöhemmin ja toivottavasti kaikki armeijan ulkopuoliset läheiseni ymmärtävät sen.
Nyt valmistaudunkin jo lähtemään takaisin kasarmille yhden yön lomailun jälkeen. Oon tervehtynyt täysin ja odotan innolla tulevia koitoksia, joista selviydyn varmasti hyvin tän leirin jälkeen. Tiistaina suuntaan puolestani Riihimäen varuskuntaan, jonne sain kutsun jatkohaastatteluun erityistehtävähakemukseni perusteella. Tästä on hyvä jatkaa! Mites muilla armeijan kuukausi sitten alottaneilla on mennyt?:)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti