tiistai 29. elokuuta 2017

SOTILAS EI NÄYTÄ TUNTEITA - VAI NÄYTTÄÄKÖ?

Mulle yksi ristiriitaisimmista asioista intissä on ollut olla näyttämättä tunteita. Oon välillä niin helposti luettava ihminen, että pelkään tunteiden näkyvän ilmeestäni ilmiselvästi. Joskus pokka vaan pettää muiden yrittäessä saada nauramaan tai kyyneleet valuvat poskia pitkin, vaikka tietää ettei niin saisi käydä. On yllättävän vaikeaa jatkaa esimerkiksi marssimista ilmeettömänä sen jälkeen, kun on juuri kaatunut ja joku paikka sattuu sietämättömän paljon. Puhumattakaan vain kahden sekunnin sotilaallisen halauksen antamisesta ystävälle, joka on purskahtamassa itkuun hyvästien yhteydessä. Ovathan sotilaatkin ihmisiä?

Tiedän mitä tällä tarkoitetaan, mutta välillä jokainen tuntee väkisinkin jotain. Armeijassa tulee kuitenkin sanomista heti, jos pyörittelet silmiäsi turhautuneena, tirautat pari kyyneltä surullisena tai repeät nauruun iloisena. "Naama näkkärille", huutavat johtajat ja vahtivat kunnes ilme vakavoituu takaisin entiselleen. Ainoa apukeino itselleni tässä tilanteessa on luetella mielessäni aakkosia niin kauan, että ajatuksissa pyörii enää pelkkiä kirjaimia. Uskokaa tai älkää, mutta välillä on mahdotonta tuijottaa tyhjyyteen ajattelematta yhtään mitään. Itselläni ajatukset alkavat ainakin laukata heti, jos lipsun hetkeksikin aakkoslaulun rytmistä.

Olen aina saanut ja uskaltanut näyttää tunteeni. Halaan ystäviäni pitkään, pidän avopuolisoani kädestä ja itken sillon, kun siltä tuntuu. On vaikea löytää kultaista keskitietä siviilielämän ja intin väliltä, kun viitenä päivänä viikossa pitää esittää täysin tunteetonta ja kahtena muuna onkin sitten sallittua näyttää vaikka minkälaisia hellyydenosoituksia niin julkisesti kuin haluaa. Myös joitain sääntöjä (kuten kieltoa kävellä kännykkä kädessä) on vaikea muistaa noudattaa vain osan ajasta, mutta näistä lisää joskus myöhemmin.

Haluaisin osata sopeuttaa sekä yksityisen että sotilaallisen minäni paremmin yhteen. Pelkkä ajatuskin siitä, että kävelen seitsemän kuukauden päästä siviilissä ripeään tahtiin huomioimatta mitään ympärilläni, pelottaa. Miten sotilasuralle päätyvät henkilöt oppivat olemaan viemättä työasioita kotiinsa? Itse otin ainakin jo ensimmäisillä viikonloppuvapailla tarkan aikamääreen ylös, kun avopuolisoni ilmoitti hakevansa minut kymmenen minuutin päästä. Jääkö osa armeijan tavoista kummittelemaan ikuisesti takaraivooni? Toivottavasti osaan valikoida mukaan reserviin taidon pysyä aikatauluissa enkä olla näyttämättä tunteitani.

Tekstiä kirjoittaessa ajattelin väkisinkin vanhoja tupakaveritani. Kiitos teille tytöt siitä, että uskalsitte näyttää rohkeasti tunteenne, vaikka naamanne olivatkin tuvan ulkopuolella "kivestä" :D. Tapahtumarikkaat ensimmäiset kuukaudet oli hyvä viettää juurikin teidän ansiostanne ja teidän kanssanne. Pysykäähän nohevina.

maanantai 21. elokuuta 2017

SOTILASVALA

Minä Saana Sjöblom lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä
olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen.
Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.
--

lauantai 12. elokuuta 2017

KUN HAAVEET KAATUU

Meidän komppaniassa soitettiin tällä viikolla Haaveet Kaatuu -biisiä valintapisteiden muodostumisen "kunniaksi". Käytävillä tuli nähtyä sekä ilon että surun kyyneleitä, kun jännityksestä tärisseet alokkaat saivat vihdoin tietää tulevat palvelustehtävänsä. Jotkut pääsivät haluamiinsa tehtäviin, toiset eivät. Ite en tosiaankaan vois olla tyytyväisempi siitä, että tuun saamaan armeijasta just sitä kokemusta, jota lähdin sieltä hakemaan. Iloitsen myös ihan hirveesti siitä, että kaikki mun lähimmät inttikaveritkin pääsivät haluamiinsa tehtäviin. Hyvä tytöt!
Alotin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen pääasiassa maanpuolustustahdon sekä velvollisuudentunteen takia. Olin kuitenkin kiinnostunut saamaan tästä kokemuksesta irti myös kaiken mahdollisen, josta vois olla mulle hyötyä siirtyessäni takaisin arkeen armeijan ulkopuolella. Pidin kaikki vaihtoehdot toki avoinna, mut löysin nopeasti oman paikkani uudessa ympäristössä, mikä selvensi mulle tavoitteitani tosi paljon. Toisin ku suurin osa mun kanssa Upinniemessä alottaneista naisista, mä en oo ollut oikeastaan missään vaiheessa kiinnostunut johtajatehtävistä. Oon kyllä tykännyt toimia siviilissä tukioppilaana ja isosena sekä ottaa roolia ryhmätehtävissä, mut armeijassa haluun keskittyä vaan uusien asioiden opettelemiseen itse. Haluankin muistuttaa naisia siitä, että armeijassa on tarjolla vaikka minkälaisia tehtäviä, joista jokaisesta tulee varmasti hyötymään tavalla tai toisella. Ja jos ei se mieluinen homma osukaan omalle kohdalle, niin vapaaehtoinen asepalvelus ylipäätään tulee opettamaan tosi paljon.
Monet mun palveluksen jatkosta kysyneet ovat kuulostaneet yllättyneiltä, kun oon kertonut lähteväni toimittajaksi. Jotkut ajattelevat sen olevan joku mulle nakitettu homma, koska rahkeeni eivät riittäneet muuhun. Päinvastoin - hakeuduin just sellaseeen tehtävään johon tiedän pystyväni, ja josta tuun toivottavasti hyötymään paljon. Olin kuitenkin varautunut siihen, että joutuisin johonkin ihan erilaiseen tehtävään, josta en tietäisi etukäteen paljoakaan. Näin kävi valitettavan monille alokkaille. Uskon, että omalla asenteella voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisen armeija-ajan itselleen rakentaa tehtävässä kuin tehtävässä. Alkaa varmaan vähemmästäkin hajottaa, jos oma motivaatio on miinuksen puolella ja vaan kiroilee mielessään aamusta iltaan.
Jokainen meistä on varmasti joskus kokenut sen, kun haaveet kaatuu. Itse en muun muassa päässyt aikoinaan ensimmäisenä vaihtoehtonani olleeseen lukioon tai saanut tänä keväänä haluamaani opiskelupaikkaa. Pettymys voi tuntua joskus ylitsepääsemättömältä, mut kaikista vastoinkäymisistä on seurannut ainakin itselleni aina jotain hyvää. Ja niinhän se on, että asioita oppii arvostamaan uudella tavalla silloin, kun niitä ei saavutakaan kertaheitolla. Elämä olis ihan liian helppoa, jos kaikki menis aina niinku Strömsössä. Omalla asenteella voi kuitenkin oppia kääntämään jopa häviön voitoksi. 
Ihan uskomatonta ajatella, että ollaan nyt saatu tietää uudet palveluspaikkamme ja vannomme sotilasvalan ensi viikolla. Saan valitettavasti viettää enää 11 aamua rakkaiden tupalaisteni kanssa, kun 2/17 alokkaiden peruskoulutuskausi tulee ihan just päätökseensä. Miten paljon ollaankaan koettu, itketty ja naurettu yhdessä. Tänään saan onnekseni pari tupakaveria vieraikseni Turkuun ja voidaan yhdessä juhlistaa tulevia ansaittuja palvelustehtäviämme. Ennen niihin siirtymistä suosittelen kaikkia ottamaan ilon irti alokaskauden viimeisistä viikoista, toteutuivatpa haaveet tai ei.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

TJ 220

Miten vaikeeta onkaan löytää sanoja omalle tyytyväisyydelle, kun kaikki on kerrankin vaan niin hyvin.

Vietettiin sateinen perjantaiaamu Upinniemessä suunnistaen rastilta rastille litimärkinä. En oo ikinä tykännyt suunnistuksesta, mut armeijassa jaksaa tehdä kaikenlaista kunhan ei ajattele asiaa sen enempää. Yksikköön palatessamme sainkin sitten sen verran iloisia uutisia, ettei mua enää haitannutkaan niin mitätön asia kuin märät vaatteet. Pari onnenkyyneltäkin tais valua pitkin poskia, kun sain tietää tulleeni valituksi just siihen tehtävään mihin halusin; toimittajaksi.
Ehdin jo turhautua toimittajan valintakokeessa, kun piti pitkästä aikaa osata ideoida asioita itse ja mun pää löi ihan tyhjää. Sanonta siitä, että intissä saa heittää aivot narikkaan, pitää todellakin paikkansa. Koen olevani ihan ulkona kaikesta mitä varuskunnan porttien ulkopuolella tapahtuu. Oon kuitenkin huomannut näillä viikonloppuvapailla sen, ettei viikossa ehdi oikeastaan tapahtua paljoakaan, vaikka itse oonkin suorittanut samasssa ajassa jo ties minkälaisia harjoituksia. Tälläkin viikolla tuli tosiaan valintakokeessa sekä haastattelussa käymisen lisäksi muun muassa suoritettua johtajatehtävärata, harjoiteltua sulkeisia ja päntättyä sotilaan perustutkinnon koetta varten.
 
Tällä hetkellä en vois olla tyytyväisempi siitä, että keskityin kaikki kuluneet viikot täysillä siihen, mitä halusin armeija-ajaltani tavoitella. Monet pitää erityistehtäviä sellasina hommina, joihin hakeudutaan vaan motivaation puutteen takia. Itselle tä oli kuitenkin alusta asti se tavoite, joka auttoi mua jaksamaan kaikki p-kauden kuluneet ponnistelut. En tiedä tuunko tekemään muutaman viikon jälkeen enää ollenkaan tällasia juttuja, joista alkuaikani armeijassa on koostunut, mut odotan innolla "oman alan" tehtäviini siirtymistä. Tä tulee varmasti olemaan korvaamatonta kokemusta omaa tulevaisuuttani ajatellen. Ja mikä parasta, saan nyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta tehden samalla asioita, jotka kiinnostavat itseäni siviilissäkin.
Peruskoulutuskautta on jäljellä enää kolme viikkoa, jonka jälkeen mun aikani merivoimissa tulee päätökseensä. Siirryn sen jälkeen Kaartin jääkärirykmenttiin aloittaen kaiken taas lähes tietämättömänä alusta maavoimissa. Kysymyksiä pyörii päässä taas tuhansia, mutten vois olla tyytyväisempi saavutettuani tavoitteeni. Palvelukseni kestääkin sopivasti ensi maaliskuuhun asti, jonka jälkeen voin taas keskittyä journalistiikan ja viestinnän linjan pääsykokeisiin. Niin kaikki tuntuu pitkästä aikaa loksahtavan paikoilleen... Ah, miten hyvää tä välivuosi tuleekaan mulle tekemään! Tänään jäljellä 220 aamua.