lauantai 12. elokuuta 2017

KUN HAAVEET KAATUU

Meidän komppaniassa soitettiin tällä viikolla Haaveet Kaatuu -biisiä valintapisteiden muodostumisen "kunniaksi". Käytävillä tuli nähtyä sekä ilon että surun kyyneleitä, kun jännityksestä tärisseet alokkaat saivat vihdoin tietää tulevat palvelustehtävänsä. Jotkut pääsivät haluamiinsa tehtäviin, toiset eivät. Ite en tosiaankaan vois olla tyytyväisempi siitä, että tuun saamaan armeijasta just sitä kokemusta, jota lähdin sieltä hakemaan. Iloitsen myös ihan hirveesti siitä, että kaikki mun lähimmät inttikaveritkin pääsivät haluamiinsa tehtäviin. Hyvä tytöt!
Alotin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen pääasiassa maanpuolustustahdon sekä velvollisuudentunteen takia. Olin kuitenkin kiinnostunut saamaan tästä kokemuksesta irti myös kaiken mahdollisen, josta vois olla mulle hyötyä siirtyessäni takaisin arkeen armeijan ulkopuolella. Pidin kaikki vaihtoehdot toki avoinna, mut löysin nopeasti oman paikkani uudessa ympäristössä, mikä selvensi mulle tavoitteitani tosi paljon. Toisin ku suurin osa mun kanssa Upinniemessä alottaneista naisista, mä en oo ollut oikeastaan missään vaiheessa kiinnostunut johtajatehtävistä. Oon kyllä tykännyt toimia siviilissä tukioppilaana ja isosena sekä ottaa roolia ryhmätehtävissä, mut armeijassa haluun keskittyä vaan uusien asioiden opettelemiseen itse. Haluankin muistuttaa naisia siitä, että armeijassa on tarjolla vaikka minkälaisia tehtäviä, joista jokaisesta tulee varmasti hyötymään tavalla tai toisella. Ja jos ei se mieluinen homma osukaan omalle kohdalle, niin vapaaehtoinen asepalvelus ylipäätään tulee opettamaan tosi paljon.
Monet mun palveluksen jatkosta kysyneet ovat kuulostaneet yllättyneiltä, kun oon kertonut lähteväni toimittajaksi. Jotkut ajattelevat sen olevan joku mulle nakitettu homma, koska rahkeeni eivät riittäneet muuhun. Päinvastoin - hakeuduin just sellaseeen tehtävään johon tiedän pystyväni, ja josta tuun toivottavasti hyötymään paljon. Olin kuitenkin varautunut siihen, että joutuisin johonkin ihan erilaiseen tehtävään, josta en tietäisi etukäteen paljoakaan. Näin kävi valitettavan monille alokkaille. Uskon, että omalla asenteella voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisen armeija-ajan itselleen rakentaa tehtävässä kuin tehtävässä. Alkaa varmaan vähemmästäkin hajottaa, jos oma motivaatio on miinuksen puolella ja vaan kiroilee mielessään aamusta iltaan.
Jokainen meistä on varmasti joskus kokenut sen, kun haaveet kaatuu. Itse en muun muassa päässyt aikoinaan ensimmäisenä vaihtoehtonani olleeseen lukioon tai saanut tänä keväänä haluamaani opiskelupaikkaa. Pettymys voi tuntua joskus ylitsepääsemättömältä, mut kaikista vastoinkäymisistä on seurannut ainakin itselleni aina jotain hyvää. Ja niinhän se on, että asioita oppii arvostamaan uudella tavalla silloin, kun niitä ei saavutakaan kertaheitolla. Elämä olis ihan liian helppoa, jos kaikki menis aina niinku Strömsössä. Omalla asenteella voi kuitenkin oppia kääntämään jopa häviön voitoksi. 
Ihan uskomatonta ajatella, että ollaan nyt saatu tietää uudet palveluspaikkamme ja vannomme sotilasvalan ensi viikolla. Saan valitettavasti viettää enää 11 aamua rakkaiden tupalaisteni kanssa, kun 2/17 alokkaiden peruskoulutuskausi tulee ihan just päätökseensä. Miten paljon ollaankaan koettu, itketty ja naurettu yhdessä. Tänään saan onnekseni pari tupakaveria vieraikseni Turkuun ja voidaan yhdessä juhlistaa tulevia ansaittuja palvelustehtäviämme. Ennen niihin siirtymistä suosittelen kaikkia ottamaan ilon irti alokaskauden viimeisistä viikoista, toteutuivatpa haaveet tai ei.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

TJ 220

Miten vaikeeta onkaan löytää sanoja omalle tyytyväisyydelle, kun kaikki on kerrankin vaan niin hyvin.

Vietettiin sateinen perjantaiaamu Upinniemessä suunnistaen rastilta rastille litimärkinä. En oo ikinä tykännyt suunnistuksesta, mut armeijassa jaksaa tehdä kaikenlaista kunhan ei ajattele asiaa sen enempää. Yksikköön palatessamme sainkin sitten sen verran iloisia uutisia, ettei mua enää haitannutkaan niin mitätön asia kuin märät vaatteet. Pari onnenkyyneltäkin tais valua pitkin poskia, kun sain tietää tulleeni valituksi just siihen tehtävään mihin halusin; toimittajaksi.
Ehdin jo turhautua toimittajan valintakokeessa, kun piti pitkästä aikaa osata ideoida asioita itse ja mun pää löi ihan tyhjää. Sanonta siitä, että intissä saa heittää aivot narikkaan, pitää todellakin paikkansa. Koen olevani ihan ulkona kaikesta mitä varuskunnan porttien ulkopuolella tapahtuu. Oon kuitenkin huomannut näillä viikonloppuvapailla sen, ettei viikossa ehdi oikeastaan tapahtua paljoakaan, vaikka itse oonkin suorittanut samasssa ajassa jo ties minkälaisia harjoituksia. Tälläkin viikolla tuli tosiaan valintakokeessa sekä haastattelussa käymisen lisäksi muun muassa suoritettua johtajatehtävärata, harjoiteltua sulkeisia ja päntättyä sotilaan perustutkinnon koetta varten.
 
Tällä hetkellä en vois olla tyytyväisempi siitä, että keskityin kaikki kuluneet viikot täysillä siihen, mitä halusin armeija-ajaltani tavoitella. Monet pitää erityistehtäviä sellasina hommina, joihin hakeudutaan vaan motivaation puutteen takia. Itselle tä oli kuitenkin alusta asti se tavoite, joka auttoi mua jaksamaan kaikki p-kauden kuluneet ponnistelut. En tiedä tuunko tekemään muutaman viikon jälkeen enää ollenkaan tällasia juttuja, joista alkuaikani armeijassa on koostunut, mut odotan innolla "oman alan" tehtäviini siirtymistä. Tä tulee varmasti olemaan korvaamatonta kokemusta omaa tulevaisuuttani ajatellen. Ja mikä parasta, saan nyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta tehden samalla asioita, jotka kiinnostavat itseäni siviilissäkin.
Peruskoulutuskautta on jäljellä enää kolme viikkoa, jonka jälkeen mun aikani merivoimissa tulee päätökseensä. Siirryn sen jälkeen Kaartin jääkärirykmenttiin aloittaen kaiken taas lähes tietämättömänä alusta maavoimissa. Kysymyksiä pyörii päässä taas tuhansia, mutten vois olla tyytyväisempi saavutettuani tavoitteeni. Palvelukseni kestääkin sopivasti ensi maaliskuuhun asti, jonka jälkeen voin taas keskittyä journalistiikan ja viestinnän linjan pääsykokeisiin. Niin kaikki tuntuu pitkästä aikaa loksahtavan paikoilleen... Ah, miten hyvää tä välivuosi tuleekaan mulle tekemään! Tänään jäljellä 220 aamua.